Paluu melkein oikeisiin töihin

Tänään palasin opetushommiin. Seiskan aikoihin aamusta tälläsin naamaani siedettävään kuosiin ja mietin, että raksallahan me ois Merjan kans pyöräytetty päivän ensimmäinen sanikkasatsi tulemaan siihen aikaan jo.

Opetusta oli tänään kymmenestä kahteen, mutta ajelin puolen ysin paikkeilla töihin, että ehdin ottaa opiskelijalistat ja kehitellä tekemistä porukalle. Kollegoja oli mukava nähdä ja yllätyksekseni ne olivat lueskelleet blogianikin ja olivat hyvin kiinnostuneita siitä, millaista raksalla oli ollut olla töissä. 

Kymmeneltä kun pääsin opettamaan, oli pakko todeta opiskelijoille, että työmaallahan me oltais jo keretty käydä aamukahvillakin tähän mennessä. Se tuli vähän kieltämättä apeasti. Ite olin siihen mennessä ehtinyt vain penkoa tietokonetta ja muistella sekopäisenä, missähän siellä taas mitäkin oli. Sitten taas lähettää kopiokoneelle tulosteita ja ottaa niitä sieltä ulos. Ja miettiä, mitä olen muistanut – ja mitä en. Että mitähän vielä puuttuu. Pää tuntui tyystin tohelolta. 

Muistelen, että helpommalta tuntui palata äitiysloman jälkeen töihin. En tiedä, miksi. Epäilen, että raksatyö oli sillä tavalla selkeää ja loogisesti etenevää ja näkyvän työn tekeminen jollain lailla niin palkitsevaa, että kyllä sitä tuli oikeasti ikävä, kun aloitti taas kerran tämän ihme paperinpyöritysruljanssin. Raksalla se olis tehty se laasti, korko olis katsottu ja laattarima laitettu paikoilleen ja alettu kampailla lälliä seinälle ja siinähän sitä olis homma ollut käynnissä saman tien. Koulussa mulla meni ihan töpöstelyyn puoltoista tuntia ennen kuin alettiin edes varsinaisesti töihin. Olisin minä alkanut mieluummin leikellä puolikkaita ja yläpalasia.

Oli kieltämättä aika hankala kokemus esitellä opetussuunnitelma ja kurssin tehtävät opiskelijoille työmaalla olon jälkeen. Se teki musta kyllä kyynisemmän omaa työtäni kohtaan. 

Muuten erilaista on se, että portaiden nouseminen tuntuu helkkarin kevyeltä nyt, kun ei ole enää turvakengät jalassa ja on tottunut olemaan koko päivän jaloillaan. 

Oppilikassa oli tänään pinaattikeittoa. Oli ihan huippua saada lämmintä ruokaa, jota ei tarvinnut itse kokata! 

Myös se on erilaista, että kaikki kahvit maistuu nykyään aika laihoilta. Kerkesin tottua Lassen keitoksiin. 

Toivottavasti tarkenette siellä työmaalla. Ilkeen pakkasen löi tulemaan. Älkää palelluttako käsiänne.

Ja joo. Blogi jatkuu Keskisuomalaisen Stoori-portaalissa osoitteessa  http://www.stoori.fi/melkein-oikeissa-toissa Pysykää mukana. <3