Asiaa työstä tähän väliin

Asia-aloitus oikein nimikyltillä ;)
Asia-aloitus oikein nimikyltillä 😉

Jotakin oikeata asiaa vaihteeksi. Asetin itselleni tavoitteeksi asioita joita haluaisin täällä työskennellessäni oppia ja toteuttaa. Potilaiden kanssa kommunikointi, sekä ymmärretyksi tuleminen molemmin puolin. Jonkinlainen kommunikointi omaisten kanssa. Laadukas hoitotyö ennen kaikkea.Työskentelen osastolla 3. Siellä on dementia potilaita, sekä diabetes potilaita ja sydämen vajaatoiminta yms. Suurin osa potilaista kykenee liikkumaan itsenäisesti, mutta kaksi on vuoteeseen hoidettavia, loput 19 liikkuvat itse. Meitä on aamuvuoroissa yleensä 4 ja iltavuoroissa 3 hoitajaa. Yhtä hoitajaa kohden on n. 7 potilasta riippuen onko ilta vai aamuvuoro. Hoitotyö on lähes samanlaista kuin suomessa, mutta aseptiikka on kyllä todella puutteellista. Hoitaja saattaa hoitaa haavan samoilla käsineillä millä on vaihtanut vaipan. Myös alapesut tehdään joskus ilman käsineitä. Itse kyllä vaadin käsineet ja saankin ne ottaa hoitotoimenpiteissä. Olen päässyt osallistumaan itse hoitotyöhön jo paljonkin. Saan laittaa itsenäisesti potilaita illalla nukkumaan, sekä aamulla valmiiksi aamupalalle, suihkutuksetkin onnistuvat sekä vessassa käytöt.

Potilaiden kanssa kommunikointi oli alussa todella haasteellista koska saksankielen taito oli hieman hukassa. Pikkuhiljaa olen oppinut paljon uutta ja kommunikointi sujuu niin käsimerkkien ja saksankielen avulla kuten joskus englanniksikin. Olemme potilaiden kanssa opetelleet niin saksaa, suomea kuin englantiakin. Onneksi osastollani on ymmärtäväisiä ja luokseen ottavia potilaita. Omaisten kanssa olen kommunikoinut jollakin tasolla, mikäli he ovat englantia puhuneet tai mikäli olen itse tällä vähäisellä saksan taidolla saanut ilmaistua. Olen jo saanut itselleni uuden kamun, 100-vuotias herrasmies joka haluaa lähettää minulle kiitoskirjeen heti kun lähden suomeen. Priimahoitoa kuulema.:D niin suloista.

Itse lääkehoitoa opiskelijat eivät täällä oikein pääse toteuttamaan. Olen kyllä antanut lääkkeet potilaille ja katsonut että he ottavat ne mutta esimerkiksi insuliinia en ole päässyt pistämään, enkä jakamaan lääkkeitä. Minulle on kyllä näytetty miten asia käytännössä toimii ja kuka sen yleensä tekee. Osastollani on pari ihmistä ketkä hoitavat aina lääkeasiat. Luultavasti he ovat osaston sairaanhoitajia. Lääkkeet tulevat osastoille apteekkien valmiiksi pakatuissa pusseissa, joista ne jaetaan dosetteihin. Vain tarvittavat lääkkeet tulevat purkeissa. Haavanhoitoa ja katetripussin vaihtoa sekä mm. PEF-letkun vaihtoa olen päässyt toteuttamaan.

Kaikenkaikkiaan minut on otettu todella hyvin vastaan, perehdytys oli puutteellinen, mutta ajan kanssa ja kysymällä moni asia selkeni minulle. Työympäristö on tosi huumorintajuinen ja minun mielestä se on todella tärkeää hoitotyössä! Yhtenä päivänä hoitaja laittoi päähänsä sidettä ja väritti sitä värikynillä. Sitten hän meni potilaiden luokse ja sanoi että on kaatunut, siinä kyllä naurua riitti kun kukaan ei ollut uskoakseen! Osastoilla käy tosi usein vierailemassa ihmisiä joilla on koiria, mielestäni se on ihana asia joka saa vanhukselle hyvän mielen pitkäksikin aikaa. Vanhainkodilla sisustus on aivan eri luokkaa kun Suomessa. Paikasta on pyritty tekemään ihmisille kodinomainen ja sitä se todella on. Huoneissaan potilailla on esimerkiksi omat huonekalut ja koristeet. Monilla on oma tv, kirjahylly, kiikkutuoli tai muuta sellaista omassa huoneessaan. Sängyt ja yöpöydät ovat yleensä vanhainkodin omat. Tämä viikko oli minun viimeiseni osastolla 3. Vaihdamme osastoja Roosan kanssa joka on aika hyvä idea, sillä mitä enemmän asioita näkee eri näkökulmasta, sitä enemmän täällä oppii.:)Roosa kertoo oman osaston toiminnastaan lisää.

Tässä sisäänkäynti puutarhaan ja siitä osastoille
Tässä sisäänkäynti puutarhaan ja siitä osastoille

Roosa ottaa ohjat nyt tähän postaukseen, kuten tämä blogisivu meille ystävällisesti ilmoittaa kun toinen alkaa muokata toisen kirjoittamaa postausta. Se ei muuten aina oo ihan helppoo, kun toinen on lisännyt kuvia ja toinen tekstiä, aina jompikumpi häviää kun toinen alkaa muokata. Voi meitä tekniikan ihmelapsia!! Koittakaa ymmärtää meitä näiden pitkien postausvälien kanssa, sillä suurimman osan teemme postauksista kännykällä, ja se ei todellakaan oo helpoin tapa. Kolmeen viikkoon päästään nyt toista tai kolmatta kertaa tietokoneelle, että saadaan edes jotain täältäkin julkaistua. Kärsivällisyyttä tarvitaan täälläkin 😀
Mutta sitten tosissaan siihen asiaan. Monessa kohdassa voin yhtyä täysin Beaan, vaikka eri osastoilla työskentelemmekin. Minä siis aloitin dementiaosastolla täällä. Kolme viikkoo on nyt kulunut, ja ensi viikon alusta aloitan sillä osastolla 3, millä Bea on tähän asti ollut. Mielenkiintoista nähdä toisenkinlainen osasto, vaikka pakko myöntää että haikein mielin jo nyt jätän dementiaosaston vanhukset ja työntekijät. Äkkiä sitä ihaniin ihmisiin kiintyykin. Ja niitä ihania ihmisiä siellä riittää. Anteeks, luvattiin etä tässä tekstissä olis asiaakin, mutta mun on pakko kertoa ensin vähän siitä osastoin tunnelmasta! Siellä on niin erilainen meininki kuin se mitä olen Suomen vanhainkodeissa nähnyt. Kun osastolle astuu sisään, tunnelma onj heti valoisa.  Osasto on suunniteltu niin, että dementoituneet vanhukset pääsevät kulkemaan osastoa ympäri, eli käytävä kiertää erästä nelöiön muotoista sisäpihaa ympäri. Osaston keskellä on keittiö, missä vanhuksille laitetaan ruoat, ja ruokailutila, joka on hyvin viihtyisä. Sisäpihan tarkoituksena on, että hyvin dementoituneet pääsevät siellä turvallisesti ulkoilemaan, voimatta karata. Hyväkuntoisimmat pääsevät kyllä poiskin osastolta ja saavat liikkua vapaasti kaupungilla. Seinällä on korkealla katkaisin, jolla osaston ulko-oven saa auki. Silti välillä saa olla tarkkana, ettei fyysisesti hyväkuntoiset, mutta pahasti dementoituneet pääse lähtemään.

Ruokailutilassa on kaikilla osaston asukkailla nimetyt paikat, ja vähemmän dementoituneilla vanhuksilla on osaston perällä aivan oma ruokailutila, jossa he saavat syödä rauhassa. Varmaa on, ettei pääruokailutilassa syöminen ole aina rauhallista. Eräällä penkillä istuu hyväntuulinen herra, joka kättelee jokaista ohikulkijhaa. Kättely ei tosin jää siihen, vaan hänen kanssaan pitää jäädä heiluttamaan kättä vähintään viisi kertaa edestakaisin. En ole tätä hilpeää herraa nähnyt koskaan pahalla päällä! Hänen kanssaan saatan istua pitkiäkin aikoja, hän nimittäin katselee paikallaan aina juorulehtiä, ja niistä hänellä on kovasti kertrottavaa. Tosin se tapahtuu kielellä, josta ei kukaan hoitajista ymmärrä mitään, mutta minullehan se sopii.

Eräs rouva puhua höpöttää taukoamatta, yleensä muistaa minun olevan Suomesta ja kertoo tarinaa oman etunimensä alkuperästä lähes joka kerta. ”Schön namen, na?” Tai siltä se kuulostaa 😉 Sitten on näitä, jotka eivät enää tästä maailmasta paljon tiedä. Heitä autetaan mm. syömisessä. Eräs herra kiertää yleensä osastoa jatkuvasti ympäri, ja istuessaan hokee omalla kielellään ”maa maa maa. naain naain naainnnainnain.” Usein hoitajat hyväntuulisesti vastaavat samaan tyyliin, kun tätä on pidemmän aikaan jatkunut, mihi herra hymähtää. Eräs rouva hyräilee taukoamatta ja hänelle viriketoimintatyöntekijä tai lehtiä lukeva herra sanoo ”Shh Shh”, kun sitä on riittävän kauan kuunneltu. Yhdellä rouvalla on aina jokin pieni esine hukassa, jota hän koko päivän etsii housujensa taskuista ja kurkistelee pöytien alle sekä etsii ulkoa sisäpihalta ja kuvailee esinettä minulle, mutta iltaan mennessä hän onnekseen unohtaa asian. Osastolla myös soi hyvin usein musiikki, nykyään joululauluja! No huhhuh, siinä taas mun nopee kuvaus taas nähään… Okei, NYT siihen asiaan.

Tavoitteet mulla oli samanlaisia kuin Beallakin, eli se, että pystyn työskentelemään toisessa kulttuurissa ja toisella kielellä ja että pystyn kommunikoimaan työntekijöiden, asiakkaiden ja vähän omaistenkin kanssa. Uskallan sanoa, että se on onnistunut yllättävänkin hienosti. Saksaa oppii kohtuullisen nopeasti ymmärtämään, erityisesti kun vanhukset ymmärtävät toistaa asiansa hitaammin ja selkeämmin toiseen kertaan, kun vain kysyy. Työntekijöistä suorastaan säälittävän harvat puhuvat sanaakaan englantia, kai nekin on sitä koulussa joskus opiskellut. Osa ymmärtää käyttää saksan kieltä ohjatessaan mua hoitotoimenpiteissä, toiset sanoo että ymmärrän hienosti saksaa, toiset taas puuttuvat keskusteluun, kun olen puhumassa jonkun vanhuksen kanssa, tyyliin ”Hei frau joku, tämä tyttö tulee Suomesta ja se ei osaa puhua saksaa, ei se ymmärrä mitä sanot sille”. Joskus se vähän ärsyttää ja vastaan saksaksi että kyllä mä vähän ymmärrän ja mun pitää oppia. Mites sitä muuten oppii, jos ei kerran puhumalla ihmettelen minä. Mummot ja papat onneksi tuntuvat vähät välittävän ymmärränkö kaikkea heidän puheestaan, eikä kukaan ole vielä pahastunut jos en ole jotain ymmärtänyt. Yläkerran osastolla, jossa tein kaikki aamuvuorot, oli muutama vanhus, jotka osasivat puhua englantia ja tuntuivat sitä mielellään puhuvan vähän.

Tässä työpaikkaa ulkoapäin. Kolmas kerros on Bean tähänastinen osasto.
Tässä työpaikkaa ulkoapäin. Kolmas kerros on Bean tähänastinen osasto.

Dementiaosasto on periaatteessa yksi iso kokonaisuus Pauline Alsdorff Hausissa, joka koostuu kolmesta kerroksesta. Alimmassa, jossa on kaikkein hyväkuntoisimpia, olen tehnyt kaikki iltavuoroni, eli ensimmäisen viikon ja viime viikon lukuun ottamatta perjantaita. Toisessa kerroksessa on vähän huonokuntoisempia, ja siellä tein kaikki aamuvuoroni, eli sen välissä olevan viikon ja viime perjantain aamuvuoron. Kyllä sieltäkin silti oikein hyväkuntoisia ja orientoituneitakin vanhuksia löytyy. Kolmannessa kerroksessa on pahimmiten dementoituneita asukkaita, mutta siellä olen käynyt vain vierailemassa, esimerkiksi kun olemme käyttäneet siellä olevaa terapiahuonetta. Isona plussana tälle osastolle verrattuna Suomessa näkemääni toimintaan annan tämän viriketoiminnan määrän ja osaston tunnelman. Vanhuksille järjestetään koko ajan jotakin tekemistä, on terapiahuoneita, lauluhetkiä, maalausryhmiä, ja muuta sellaista. Ei siihen paljoa vaadita, kunhan kootaan asukkaita yhteen ja aletaan tehdä jotain yhdessä. Yläkerran osastolla usein otamme pallon ja alamme heitellä sitä piirissä toisillemme. Niin paljon iloa voi tulla yhdestä pallosta.

Hoitotoimenpiteistä sanon samaa kuin Beakin, eli aseptiikka on kyllä monta tasoa jäljessä Suomen hoitotyöhön verrattuna. Useimmat eivät desinfioi käsiään alkuunkaan niin usein kuin me Suomessa, ja hoitajat saattavat käyttää samoja hanskoja eri potilailla. Jotkut jopa tekevät sitä, että desinfioivat hanskat, eivätkä vaihda niitä. Itse vain mahdollisuuksien mukaan aina vaihdan hanskat, kun potilas tai toimenpide vaihtuu. Me muuten käytetään töissä omia vaatteitamme, kun työpaikka ei niitä tarjoa, ja kai silläkin pyritään luomaan vahhuksille kodinomaista tuntua. Meidän osastolla on 32 asukasta ja hoitajia on yleensä aamuvuorossa noin neljä ja iltavuorossa kaksi varsinaista hoitajaa, ja sitten se lääkkeenjakajatyyppi, jollaisesta beakin puhui. Sairaanhoitaja tai joku muu sellainejn, joka vastaa osaston ikään kuin johtamisesta työvuoronsa aikana, kirjaa ja on tietokoneella, muttei osallistu varsinaiseen hoitotyöhön. Usein se on meillä raavas mies, jota hoitajat pyytävät auttamaan joissakin siirroissa.

Ergonomiasta en oikeastaan uskalla sanoa mitään, liekö saksalaiset hoitajat sellaista termiä kuullutkaan. Siinä sitten ihmettelevät käytävällä kun selkää jomottaa äskeisen mummon kääntämisen jälkeen. Asukkaiden määrä varmaan kuulostaa paljolta hoitajiin verrattuna, mutta sitä se ei ole siksi, että suurin osa alakerran asukkaita selviävät kaikista arjen toimenpiteistä itse.  Esimerkiksi iltavuorossa varsinaisia hoidettavia ja petiin laitettavia on hoitajaa kohden noin 6-7 ja näistäkin pari tekee suurimman osan itse, heitä vain vähän avustetaan esimerkiksi vessassa käynnissä tai yöpuvuin laitossa. Sama määrä suurin piirtein on aamuvuorossa asukkaita yhtä hoitajaa kohden.

Tiivistettynä teille, jotka ei mun hirveetä sepostusta jaksanut lukee (sori siitä), että saksalaiset tietää miten vanhuksista välitetään, ja millainen ilmapiiri niille sopii, mutta käytännön asioista, kuten aseptiikasta ja ergonomiasta mulla olis niille pari sanaa sanottavana, jos ne mun kieltä ymmärtäis tai jos mun saksan ulossaanti olis vähänkään parempaa.

image

Ylemmässä kuvassa hoitolaitoksen pihapiiriä, alemmassa taas meidän polkupyörät ja ”kämpän” ovi. Kämpältä meillä siis noin 100 metriä matkaa työpaikalle.

 

image

Sori jäätävän pitkä postaus, voidaan ees yrittää jatkossa tehä vähän tiheemmin näitä, mutta mitään ei voida luvata, kun netti ei oo aina ihan helposti käytettävissämme. Hienosti ollaan kuitenkin pärjätty ja hengissä täällä ollahan.

Palaamme taas, Terveisiä sinne pohojoseen!! Ja hyviä talvikelejä toivotellaan teille, ei täälläkää enää lämmin oo.

Liebe, Bea und Roosa

One thought on “Asiaa työstä tähän väliin”

  1. Hei,

    Hyvä kuulla, että olette kiireisiä paikkakuntaan ja ihmisiin tutustumisessa. Eihän kulttuuriin muuten pääse sisään. ”Natiiveja” seuratessa löytää parhaat ruokapaikat yms.

    Molempien tavoitteet ovat haastavia, mutta realistisia. Olette tehneet huomioita vanhusten hoitamisessa, joita voitte hyvin hyödyntää täällä Suomessa. Niin hyvässä kuin huonon välttämisessäkin.

    terv. Sari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *