Johdonmukaista tarkoituksenmukaisuutta

Olen nyt kuukauden leikkinyt duunaria. 

Tämä on leikkimistä ja melkein oikeaa työntekoa siksi, että vaikka multa hommat ovat hyvin onnistuneetkin, en ole oikea pro – ja siksi, että mulla on takaportti koko ajan avoimena takaisin elämääni opettajana. En ole ihan varma, missä tunnelmissa sinne palataan. On jatkuvasti tuntunut siltä, että en tule palaamaan helpottuneena, en sulkemaan rakennustyömaan ovea takanani kepein mielin – vaan rehellisesti suren sitä päivää etukäteen. 

Vaikka päivät ovat työntäyteisiä ja työ on raskasta, en minä ole halunnut kertaakaan näistä hommista pois, edes lattiakaivopäivinä – enkä ole ikävöinyt omista töistäni kuin muutamia työkavereita ja Oppilikan ruokaa. Toki niinkin, etten ole sinne kaivannut, kun tiedän, että paluu on edessä joka tapauksessa, mutta kyllä se isolta osin johtuu siitä, että viihdyn raksalla liian hyvin. En haluaisi näistä hommista pois.

En oikeastaan ymmärrä, miksi. 

Opettajana olen päässyt mielestäni huomattavasti vähemmällä. Siisti sisätyö. Valtavasti vapaa-aikaa. Ehtii harrastaa vaikka mitä. 

Duunarina en ehdi, kun työmatka yhteen suuntaan vie 40 minuuttia. Herään viideltä ja olen neljän jälkeen kotona. Kuntoillakaan en ole töiden jälkeen pahemmin jaksanut. Eipä ole mahtanut tarvitakaan muuta kuin levätä. Sekin yleensä sattuu. 

Ulkonäkökin kärsii raksatyöläisenä, se vähäinenkin. Muistaakseni siitä on ihan tutkimuksiakin, että korkea koulutustaso korreloi sen kanssa, miten paljon erityisesti naiset hoitavat itseään ja ulkonäköään. En epäile yhtään. Duunarina ei yksinkertaisesti ehdi eikä hyödytä. 

 
Päivät rypee silmämuniaan myöten milloin minkäkinlaisessa laastissa, tukka länässä hikisen kypärän alla, kädet näyttävät lepratautisen menninkäisen kourilta, vaikka olisi minkälaiset hanskat. 

  

Kaiket päivät laahustaa laastista kangistuneissa ylisuurissa miesten housuissa, koska pienempiin ei meikäläisen ahteri mahdu, koska miesten takalistot ovat eri mallisia: miehet ovat likimain perseettömiä. Housut eivät istu ja niissä hikoileminen on todella kenkkua, koska ne eivät myöskään hengitä. Ja kyllä sitä kuulkaa hikoilee kuin sika palvarissa. Laasti ei nouse seinälle pelkillä kätösillä. Täytyy työskennellä koko vartalolla. Vieressä töhöttää puhallin lämmintä ilmaa, koko kerroksen laajuudelta huokuu kosteutta kuivuva plaano. Kyllä tarkenee. 

Sitä näyttää suunnilleen Kupittaan kirkon seinästä reväistyltä perkeleeltä. Vielä kun vetää ulkotakin päälleen – sen miesten mallia olevan, kun ei taas ollut naisille niitäkään – näyttää suunnilleen rekkalesbolta. 

Eli pitkää päivää, raskasta puurtamista, haastavat olosuhteet, hankalat kamppeet, työturvallisuusriskit korkeat, yksitoikkoisia, samanlaisina toistuvia töitä päivästä toiseen, vapaa-aika vähissä ja jaksaminen myös. Ei periaatteessa pitäisi olla yhtään kivaa. 
  

Nytkin on saumattu kolme päivää putkeen ja vasen käteni on puoliksi irronnut jostain lapaluun tietämiltä. On perjantai-ilta. Ja silti, kaikesta tästä huolimatta iskee surun puseroon, kun tietää, että loppu lähestyy.

Olen leikkinyt tätä mahdollista maailmaa nyt kuukauden. Tulin maailmasta, jossa kaikki lähtee siitä, kuka ja mikä olet, missä asemassa. Tässä maailmassa ei samalla tavalla merkitse se, mitä olet – vaan oikeastaan se, mitä teet. Täällä tehdään johdonmukaisesti tarkoituksenmukaisia asioita. 

Omissa töissäni on jo pitkään väsyttänyt asioiden heikko merkittävyys ja se, että asioita ei voi kovin helposti tehdä tarkoituksenmukaisesti, vaan ulkoa päin ilmestyy mielivaltaisen oloisesti reunaehtoja ja määräyksiä, jotka haastavat lähinnä miettimään, miten onnistua säilyttämään touhussa mielekkyyttä ja järkeä niistä huolimatta. 

Kaiken lisäksi siitä, että pyrkii olemaan kriittinen ja pohtimaan, miten asioita voisi toteuttaa paremmin, saa helposti lähinnä hankalan vastarannankiisken leiman – niiden taholta, joiden kanssa ollaan kuitenkin samassa veneessä ja olisi mieluummin vedettävä yhtä köyttä kuin alettava naurettavaan kissanhännänvetoon. Kun yritetään tehdä paskasta konvehtia, aina on niitäkin, joiden mieleen maku on ihan hyvä. 

Tässä maailmassa se työ, jota painat päiväkausia putkeen paikat kipeänä, on tarkoituksenmukaista ja se pyritään tekemään hyvin. Huonosti tehty ei riitä. Täällä paska on paskaa ja konvehdit erikseen eikä niitä sotketa keskenään. 

Kyllä sen takia ajelee aamuvarhaisella mielellään työmaalle.

Askelia tänään 9242

Kilometrit 6,61

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *