Paluu melkein oikeisiin töihin

Tänään palasin opetushommiin. Seiskan aikoihin aamusta tälläsin naamaani siedettävään kuosiin ja mietin, että raksallahan me ois Merjan kans pyöräytetty päivän ensimmäinen sanikkasatsi tulemaan siihen aikaan jo.

Opetusta oli tänään kymmenestä kahteen, mutta ajelin puolen ysin paikkeilla töihin, että ehdin ottaa opiskelijalistat ja kehitellä tekemistä porukalle. Kollegoja oli mukava nähdä ja yllätyksekseni ne olivat lueskelleet blogianikin ja olivat hyvin kiinnostuneita siitä, millaista raksalla oli ollut olla töissä. 

Kymmeneltä kun pääsin opettamaan, oli pakko todeta opiskelijoille, että työmaallahan me oltais jo keretty käydä aamukahvillakin tähän mennessä. Se tuli vähän kieltämättä apeasti. Ite olin siihen mennessä ehtinyt vain penkoa tietokonetta ja muistella sekopäisenä, missähän siellä taas mitäkin oli. Sitten taas lähettää kopiokoneelle tulosteita ja ottaa niitä sieltä ulos. Ja miettiä, mitä olen muistanut – ja mitä en. Että mitähän vielä puuttuu. Pää tuntui tyystin tohelolta. 

Muistelen, että helpommalta tuntui palata äitiysloman jälkeen töihin. En tiedä, miksi. Epäilen, että raksatyö oli sillä tavalla selkeää ja loogisesti etenevää ja näkyvän työn tekeminen jollain lailla niin palkitsevaa, että kyllä sitä tuli oikeasti ikävä, kun aloitti taas kerran tämän ihme paperinpyöritysruljanssin. Raksalla se olis tehty se laasti, korko olis katsottu ja laattarima laitettu paikoilleen ja alettu kampailla lälliä seinälle ja siinähän sitä olis homma ollut käynnissä saman tien. Koulussa mulla meni ihan töpöstelyyn puoltoista tuntia ennen kuin alettiin edes varsinaisesti töihin. Olisin minä alkanut mieluummin leikellä puolikkaita ja yläpalasia.

Oli kieltämättä aika hankala kokemus esitellä opetussuunnitelma ja kurssin tehtävät opiskelijoille työmaalla olon jälkeen. Se teki musta kyllä kyynisemmän omaa työtäni kohtaan. 

Muuten erilaista on se, että portaiden nouseminen tuntuu helkkarin kevyeltä nyt, kun ei ole enää turvakengät jalassa ja on tottunut olemaan koko päivän jaloillaan. 

Oppilikassa oli tänään pinaattikeittoa. Oli ihan huippua saada lämmintä ruokaa, jota ei tarvinnut itse kokata! 

Myös se on erilaista, että kaikki kahvit maistuu nykyään aika laihoilta. Kerkesin tottua Lassen keitoksiin. 

Toivottavasti tarkenette siellä työmaalla. Ilkeen pakkasen löi tulemaan. Älkää palelluttako käsiänne.

Ja joo. Blogi jatkuu Keskisuomalaisen Stoori-portaalissa osoitteessa  http://www.stoori.fi/melkein-oikeissa-toissa Pysykää mukana. <3

Kilometrejä ja punakynämerkintöjä

  
Askelia 0, kilometrejä 0.

”On aikoja jolloin on edellä, aikoja jolloin on jäljessä, aikoja jolloin on liikkeessä, aikoja jolloin lepää, aikoja jolloin on tarmokas, aikoja jolloin on puhki, aikoja jolloin on turvassa, aikoja jolloin on vaarassa. Mestari näkee asiat niinkuin ne ovat, ilman yritystä kontrolloida niitä. Hän antaa niiden lipua omalla painollaan ja jää itse kaiken keskelle.” 

— Lao Tzu, Tao Te Ching

Epäilemättä taolaisten käsitys mestareista on hieman toisenlainen kuin minun, mutta joku minua on tuossa sitaatissa kiehtonut näiden kolmenkymmenen työmaalla viettämäni päivän ajan. Jotain totta siinä on.
  

No joo… katsotaan nyt. Mestarikin kyllä toivotteli tervetulleeksi vierailemaan työmaalle – mutta selvästikään ei ollut vielä huomannut, mitä työmaan hissille oli ehtinyt tapahtua. Opettajille ei pidä koskaan mennä antamaan punakynää. Siinä kohtaa meni vikaan. Mutta mitä siellä hississä on, jääköön työmaalle ja pysyköön siellä. Kaikkea ei teillekään kerrota!

  

Askelia 393 786.

Kilometrejä 281,09.

Viimeistä edellisenä päivänä

Etäisesti muistui mieleen tänään omat työt, kun aamulla Timppa pyörähti työmaalla iv-puolen opiskelijoita moikkaamassa ja iltapäivällä Antti toi oman porukkansa vierailulle työmaalle. Antin poppoohan onkin tulossa tammikuussa minun kurssille. Sekä Timo että Antti kyselivät, olenko niin kuin tyystin siirtynyt rakennushommiin nyttemmin. 

Ilmeisesti kuusi viikkoa on niin pitkä aika, että siinä hämärtyy jo moni asia ajantajun lisäksi. Ehkä ei kannata siellä minun varsinaisen leipäpuun juurella nyt kenenkään kuitenkaan varsinaisesti nuoleskella, koska ei tässä mitään ole ehtinyt tipahtaa (paitsi pari kiloa painoa, mutta ei tässä nyt silti edelleenkään mikään anoreksia uhkaa ja jouluna nekin varmasti palaavat) ja tuskin tipahtaakaan. 

Toki työmaalla edelleen viihdyn ja työnteosta tykkään. Toki työ on jättänyt jälkensäkin: IPhonen sormenjälkitunnistin ei enää ihan kaikkina päivinä tunnista minun sormeani, koska sormenpäät alkavat olla sen verran parkkiintuneet. 

Puhelin ei ole ainoa, jolla tapahtuu erehdyksiä meikäläisen identiteetin suhteen. Ventovieraat luulevat automaattisesti meikäläistä kunnon duunariksi. Ihmiset ovat duunaria kohtaan selkeästi välittömämpiä kuin muuten. Tullaan juttelemaan helpommin. Taannoinkin kun olin kaupasta tulossa autolleni, rupesi taksikuski tuttavalliseksi: ”No sitä alkaa olla päivä pulkassa?” Ei muuten tule kukaan puhelemaan opettajalle noin. 

Ja kyllä tämä työ ja elämä suoraviivaistaa ihmistä. Kun ennen vitutti aamulla raaputtaa teräksiseen jäähän paukahtanutta auton tuulilasia ja homma oli semmoista onnetonta räpellystä ja selviytymistaistelua, niin jostain syystä se huomioväreihin ja saneerauslaattalaastiin pukeutunut aamuihme on runnonut ikijäät lasista ja kengittää jo menemään sata lasissa siinä vaiheessa, kun se aiempi lapamato vasta nyki roikkaa irti autosta. Enkä minä ollut mikään varsinainen lapamato ennenkään.

Vaikka tykkään raksahommista oikeasti ja olen opetellut mielelläni laatoitushommia, tiedän, etten voi tehdä töitä raksalla oikeasti. Mun homealtistuneen terveys ei sitä kestä. Tämä raksa on siisteydessään ja pölyttömyydessään häikäisevä poikkeus raksojen maailmassa. JVA on halunnut maksaa siitä, että talo rakennetaan Terve talo -periaatteiden mukaisesti ja että se täyttää P1-vaatimukset. Tällaisia rakennustyömaita pitäisi ehdottomasti olla enemmän – koska tällainen työmaa on turvallisempi ja terveellisempi työympäristö niillekin, jotka sen rakentavat. Olen iloinen, että pääsin tutustumaan käytännössä tällaiseen rakennustapaan.

Vaikea sanoa, miten tämä kaikki on muuttanut meikäläistä opettajana. 

Sen nyt ainakin tiedän, että opetushommiin palaaminen todennäköisesti tulee tuntumaan vähän samalta kuin se, kun Tähtien sodassa siirrytään jostain hypernopeudesta tavalliseen matkustusvauhtiin. 

Ymmärrän nyt, miksi työssäoppimisjaksolta yleisaineisiin tulevat ryhmät likimain kiipeilevät seinille joutuessaan yhtäkkiä teoriaopintoja tekemään ja istuskelemaan paikallaan tuntikausia. Ihan vaan se, että kävelee päivittäin n. 10 000 – 20 000 askelta, muuttaa asioita aika tavalla. Sekin tulee käveltyä työtä tehdessä ja koko ajan riittää tekemistä yllin kyllin. Aika yksinkertaisesti kuluu nopeasti. 

Yleisaineopetuksessahan se taas ei kulu tappamallakaan. En minä ihmettele yhtään, miksi lahjakkaimmat, ahkerimmat ja motivoituneimmatkin opiskelijat pitävät yleisainejaksoa todella pitkänä ja pitkäveteisenä ja huokaavat helpotuksesta, kun jakso loppuu. 

Jaksosysteemi palvelee kustannustehokkuutta, ei mitään muuta. Sen ovat todennäköisesti kehitelleet sellaiset ihmiset, jotka eivät ole yhtään samaa heimoa duunarien kanssa, sillä vaikea uskoa, että kukaan duunari kehittelisi mitään vastaavaa. Ja kuitenkin sillä systeemillä koulutetaan tätä toimeliaiden heimoa. 

Helppo ymmärtää, miksi yleisaineista harvemmin innostutaan tai niistä nähdään edes olevan suoranaista hyötyä. Se on todella sääli ja kaikessa kustannustehokkuudessaan paradoksaalisesti rahanhukkaa. Ehkä ei tarvitsisi edes tehdä niin paljon kuin sillä rahalla yritetään hätäisesti räpeltämällä tehdä. Ehkä olisi järkevämpää tehdä vähemmän ja se vähempi järkevästi ja kunnolla? 

Vaikka en mielelläni työmaalta lähdekään, palaan mielelläni omaan työhöni, yksinkertaisesti siitä syystä, että minulla on vuosittain satoja hyviä syitä, miksi rakastan työtäni – ja joka ainoalla syyllä on nimi. 

Ainoa syy siihen, miksi bloggasin tästä pestistä, ovat ne opiskelijani ja työkaverini, jotka halusivat jakaa kanssani tämän matkan. Kiitos kun olitte mukana. <3

Jouluksi blogi menee tauolle, mutta tammikuussa palaan asiaan. Tuolloin palaan ”melkein oikeisiin töihin”, jollaiseksi opettajan työtä usein kuulee luonnehdittavan. 
Ajatuksenani oli alun perinkin, että blogi saattaisi jatkaa elämäänsä työssäoppimisjakson jälkeenkin. Työmaalta tarttui mukaan sieltäkin syitä, joilla on nimi – voipa olla, että otan teidät mukaani ja kerron teille arjesta opettajana, ihan huippua kun olette halunneet lukea juttujani! 

En tiedä, haluanko siirtyä bloggaamaan Keskisuomalaisen blogiportaaliin. Käyttäjäsopimuksen ehdot ovat sellaisia, että en oikein tiedä ja toisaalta – tulee kirjoitettua niin rehellisesti, että en oikeasti välttämättä halua kirjoittaa kovin isolle lukijakunnalle. Sitten on vielä sekin, että oikeastihan minä en kauheasti tykkää bloggaamisesta. Mieluummin elän kuin bloggaan elämisestä. 

Olen hyvällä mielellä tästä keikasta, koska olen tehnyt työni reilusti enkä ole vain pällistellyt katsomassa muiden työntekoa. Olen hyvällä mielellä, koska oikeiden töiden tekijät ovat arvostaneet sitä, että joku opettajakin vaivautuu oikeisiin töihin katsomaan, mitä siellä tehdään ja tapahtuu. Meikäläisiä kuulemma valitettavan harvoin näkee työmailla. Duunarien mielipide on, että ammattikoulun opettajien täytyisi kaikkien käydä työelämäjaksoilla parin vuoden välein. Olen jokseenkin samaa mieltä. 

Huomenna on viimeinen raksapäiväni tähän tietoon. Kakku on jääkaapissa hyytymässä. Olen hyvällä mielellä, ihana päästä joululomalle. Työmaalle palaan varmaan pitkin kevättä pullalastin kanssa katsomaan, miten talo valmistuu – jos Kari päästää! 

Askelia tänään 14 222

Kilometrejä 10,05

Joulupuuevankeliumi

Ja tapahtui niinä päivinä, että vastaavalta mestarilta kävi käsky, että rakennustyömaalle oli joulupuu pystyyn pantava. 

Tämä käsky oli perjantain ensimmäinen ja tapahtui SRV:n Huhtasuon hoivakotityömaalla O-P:n ollessa apulaismestarina. 

Ja kaikki menivät työmaalle, kukin omalle mestalleen. 

Niin Lassekin lähti SRV:n työmaatoimistolta, taukotuvasta kahvinkeittimen vierestä, ylös työmaa-alueelle, hän kun oli rakennusmiesten huonetta ja sukua, töihin tarttuakseen, porakoneensa Makitan kanssa, jossa oli akku ladattuna. 

Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että joulupuun pystyttämisen aika tuli. 

  

Ja hän pystytti kuusen, trukkilavalle, ja ruuvasi kuusen runkoon kiinni tukevat pönkäpuut, koska heillä ei ollut riittävän isoa kuusenjalkaa. 

Ja sillä työmaalla oli rakennustyömiehiä tekemässä päivällä hommiansa. 

  

Niin heidän edessään seisoi suuri joulukuusi ja latvatähden kirkkaus loisti heidän ympärillään ja he suorastaan peljästyivät, joskaan eivät suuresti, sillä he olivat suuria ja karvaisia työmiehiä, jotka eivät vähistä peljästy. 

Mutta mestari sanoi heille: Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille, että työmaalle on tänä päivänä pystytetty joulukuusi ja minä olen itse latvatähden migillä hitsannut.

  
Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte kuusen koristeltuna ja työmaan katolle hiobilla nostettuna. 

  
  
  

Ja yhtäkkiä oli mestarin kanssa suuri joukko raksan väkeä ja he puhuivat toisillensa: Menkäämme nyt työmaalle katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä mestari meille ilmoitti.

  

Ja sitten he menivät kiiruhtaen kahville, jonka Lasse oli keittänyt, sillä oli päiväkahviaika.

Askelia 11 527

Kilometrit 8,34

Jouluisia valoja

Yöllä en tahtonut saada nukuttua, kun yläselkää särki niin. Puoli kolmen maissa luovutin ja kävin ottamassa särkylääkettä. Mutta huonosti nukutun yön jäljiltä päivä alkoi kyllä jotenkin tukkoisesti. 

Tämän pestin myötä minun särkylääkkeen kulutukseni on kyllä moninkertaistunut. Aiemmin se oli tosi harvinaista, jos joskus tarvitsi ottaa, mutta saumaustuokiot kyllä vetivät selästä yhden kohdan tyystin raasteeksi. On mennyt Buranaa useana päivänä viikossa.

Aamupäivästä olin niinkin filosofisissa hengenmaisemissa, että näin laatoitustöissäkin jo jouluisia vivahteita:
  

Laserin valo vesieristeen pinnalla. Tämän joulun valo.

Eilinen huono ruokapäivä oli tänään viimeinen pisara jatkuvaan eväiden syöntiin kyllästyneisyyden maljassa, joten suuntasin Merjan ja Nikon vanavedessä lounaslinjastoa kohti. 

Kyllä lämmin ateria on parhaita asioita ihmisen elämässä! Lounas työkaverien seurassa valaisee täälläkin harmaammankin päivän niin kuin se tekee aina varsinaisissa töissänikin. 

Lounaalta palattuamme alkoi olla enemmänkin joulua rakennustyömaan ilmassa, erinäisiä tonttuja nähtiin pihalla erikoisissa puuhissa…

Saas nähdä, mitä huominen tuo tullessaan.

Tänään joka tapauksessa laatoiteltiin ahkerasti ja saatiin kolmessa kämpässä valkoisetkin laatat seinille. 

Askelia tänään 9313

Kilometrit 6, 72

Äärimmäisiä tekoja

Väsyttää ihan sikana. 

Puoli päivää meni saumaillessa, tehtiin Merjan punaiset tehosteseinät valmiiksi. 

Sen jälkeen palasin taas Masterpiuman kahvan varteen.  
     

 
Nykäistiin valkoiset laatat yhteen koppiin tehosteseinän kaveriksi.
   

Päivän lopuksi pinosin tyhjentyneelle trukkilavalle laattapaketteja huomista varten. On mukavampi leikellä laattoja, kun leikkurin saa lavan päälle kuin könytä sen luona lattialla. 

Huomenna katsellaan, miten paljon saadaan valmista keskeneräisissä kämpissä. Sitten päästäisiin tekemään keittiötä ja saunaa.

Peruspäivä siis. Kyllä näillä hommilla lähtee ihmisestä ylimääräinen vilkkaus. Lisäksi meillä ei taaskaan kukaan oo vaivautunut tekemään mulle mitään herkullista ruokaa – tai ruokaa ylipäätään. 

Tilanne on siinä määrin notkossa, että vetelen tässä ranskanperunoita ja makkaraa. Äärimmäisiä tekoja toisin sanoen. En muistanutkaan, miten pahaa tämä on. Jospa tilanne kuittaantuu viimeistään jouluna.

http://hs10.snstatic.fi/webkuva/sarjis/560/1306009805569?ts=2

Askelia 13 038

Kilometrit 9,14

Punaista näkyvissä

Näistä asetelmista sitä lähdettiin tänään taas työpäivää rakentelemaan.

  

Työmaa-alueelle, tuosta oikealla näkyvästä ovesta menen sisään.

  

Tullaan käytävään.

  

Hissikyydillä kolmoseen, aamusta ei lähdetä könyämään portaita… Kolmosessa odottaa päivän saumaustyömaa.

  

Rappukäytävien väriksi on valikoitunut jonkin sortin lila.

  

Kolmosen käytävillä töhisee nyt, puhaltimet siirtyivät kakkosesta plaanon tieltä tänne. Näitä väistellään ja nostellaan pois nokkakärryjen ja hulien tieltä ja kyllähän näihin moni on meinannut kompastuakin. Mutta lattiat täytyy saada kuivumaan.

  

No niin, työn sankari aamutuimaan.

  

Olen nyt saumaillut viisi päivää. Käy se työstä. Tänään saumattiin valkoisia laattoja ruoka-aikaan asti ja iltapäiväksi saapui vihdoinkin oranssien tehosteseinien sauma-ainetta. Iltapäivästä alettiin siis nähdä punaistakin. 

Kuvan seinä on ykkösestä, jossa punaista oli ollut muihin paitsi yhteen huoneeseen. Kyseisessä huoneessa oli saumattu seinän reunustat, koska valkoisten laattojen saumaaminen on helpompaa, jos tehoste vieressä on jo tehty. Kun punaista jouduttiin odottelemaan ja valkoiset seinät tehtiin ensin, valkoiset seinät joudutaan nyt suojaamaan reunoista teipillä, ettei punainen sauma-aine sotke valkoista.
Tänään saumailin Nikon kaverina, huomenna nykäistään Merjan kanssa punaiset tehosteet – ja sen jälkeen päästään laatoittamaan jakelukeittiötä ja saunaosastoa. Eteneehän ne hommat, kun reippaasti tehdään. 

P1-työmaalla sujuu edelleen loistavasti. ”Pöly-Pirkko” teki täsmäiskun taas viime perjantaina ja tänään kuultiin tuloksia: 99,8% / 100%. Käytännössä viisikerroksiselta kerrostalotyömaalta oli löytynyt neljä roskaa lattialta. Tämä työmaa on siistimpi kuin monien kodit.

  

Siivooja Tiina on kyllä ihan super hommissaan. Tässä välillähän työmaalla kävi mm. timanttiporareita, joiden jäljiltä kellarin käytävä ja rappukäytävä olivat kunnon sotatilassa, kakkosesta purettiin sekoitushuone, jonka jäljiltä jäi melkoiset jäljet – ja yhtä ja toista muutakin. Ja Hane on taas rontannut roskia talosta ulos urakalla – täysinäisistä roskiksista tulee miinuspisteitä. 

Epäilen kyllä vähän, että Pöly-Pirkko käy tällä työmaalla usein, koska hänestä on vaan niin kiva käydä juuri täällä. Työmaa on siisti, mukava mestari tarjoaa kahvia ja viineriä ja jutustelee mukavia. Kyllähän siinä sitten pisteitä ropisee! 

Askelia 13 496

Kilometrit 9,58

Laatoittamisen punainen lanka

  

Tästä se tämäkin päivä lähti taas rullaamaan: lasta kouraan ja saumaushommat jatkumaan. 

Jatkoimme valkoisten laatoitusten saumailua. Varttia vaille yksi olimme saaneet Merjan kanssa kakkosen kämpät saumattua ja jätin hänet sinne neliöitä ynnäilemään ja siirryin kolmoseen Nikon kaveriksi loppupäiväksi samoihin hommiin. 

Itsestä vaikuttaa, että olen taas kehittynyt hommassa pikkuisen paremmaksi ja nopeammaksi, mutta voi se olla toiveajatteluakin. 

Ainakin voin ihan varmaksi sanoa, että aamulla sain kiinni laatoittamisen punaisen langan päästä: 

  

Jos joku ei nyt ymmärtänyt, niin tuo on laatoitusnarua.

Todennäköisesti huomenna on kolmosenkin kämpät ruoka-aikaan mennessä saumattu. Merja tekee vesieristyksiä kakkosessa keittiö- ja saunatiloissa huomenna ja keskiviikkona alamme laatoitella niitä. 

Kuin joulua olemme odotelleet mystisesti toistuvasti saapumatta jäänyttä punaista sauma-ainetta. Se kun tulisi, niin päästäisiin tekemään punaiset tehosteseinätkin. 

Tällaista perussettiä tänään, mukava työpäivä ja iloisella mielellä sai taas ajella kotiin. 

Askelia tänään 10 089

Kilometrit 7,09

Kahviporukan eväitä IV

Viikolla juttelin kahviporukkamme nokkamiehen kanssa, josko lähtisimme tulevaa viikkoa yrittelemään käyntiin tällä kertaa kääretortun voimalla. Idea sai tyystin varauksetonta kannatusta, vaikka varoittelinkin, että kääretorttujen kohdalla lipsutaan meikäläisen ydinosaamisalueen ulkopuolelle melko rohkeasti. Kääretortuilla ja minulla ei ole ollut mitenkään loisteliaan ruusuinen yhteinen menneisyys. Uskaltauduin kuitenkin yrittämään Lassen rohkaistua rauhalliseen sävyyn vakuuttavilla tosiasioilla: seurakuntahan ei ole nirsoimmasta päästä. 

Tuloksena on kaksi kääretorttua. Niitä ei viitsi kuvata, ne pötköttelevät tiiviisti leivinpaperikääröissään valmiiksi pakattuina. 

Mutta laaduntarkkailuryhmäni kotona on tarkastanut tuotokset ensin taikinavaiheessa ja lopulta valmiina. Myös täyteseoksen osalta lopputulosta varmisteltiin maistelemalla ahkerasti jo valmistusvaiheessa. Laaduntarkastaja ei havainnut ihmeempää moitittavaa, joten olen luottavaisella mielellä.

Tarkoitus oli tehdä kaakaolla maustettu pohjataikina ja mangoseos täytteeksi. Mutta kaupassa oli nyt vain appelsiinilla maustettuja rahkoja ja tuorejuustoja, joten menin sitten niillä.

Pohjataikinan ohje on Valiolta. Valiolla on IPhonelle näppärä appsi, jota käytän, suosittelen. 

  

Pohjataikina tuli 2,5-kertaisena. Täytteeseen tuli Valion Viola-tuorejuustoa appelsiinilla maustettuna, appelsiinirahkaa, kermavaahtoa, mangososetta ja persikoita palasina.

Toivotaan, että maistuu. 🙂

Johdonmukaista tarkoituksenmukaisuutta

Olen nyt kuukauden leikkinyt duunaria. 

Tämä on leikkimistä ja melkein oikeaa työntekoa siksi, että vaikka multa hommat ovat hyvin onnistuneetkin, en ole oikea pro – ja siksi, että mulla on takaportti koko ajan avoimena takaisin elämääni opettajana. En ole ihan varma, missä tunnelmissa sinne palataan. On jatkuvasti tuntunut siltä, että en tule palaamaan helpottuneena, en sulkemaan rakennustyömaan ovea takanani kepein mielin – vaan rehellisesti suren sitä päivää etukäteen. 

Vaikka päivät ovat työntäyteisiä ja työ on raskasta, en minä ole halunnut kertaakaan näistä hommista pois, edes lattiakaivopäivinä – enkä ole ikävöinyt omista töistäni kuin muutamia työkavereita ja Oppilikan ruokaa. Toki niinkin, etten ole sinne kaivannut, kun tiedän, että paluu on edessä joka tapauksessa, mutta kyllä se isolta osin johtuu siitä, että viihdyn raksalla liian hyvin. En haluaisi näistä hommista pois.

En oikeastaan ymmärrä, miksi. 

Opettajana olen päässyt mielestäni huomattavasti vähemmällä. Siisti sisätyö. Valtavasti vapaa-aikaa. Ehtii harrastaa vaikka mitä. 

Duunarina en ehdi, kun työmatka yhteen suuntaan vie 40 minuuttia. Herään viideltä ja olen neljän jälkeen kotona. Kuntoillakaan en ole töiden jälkeen pahemmin jaksanut. Eipä ole mahtanut tarvitakaan muuta kuin levätä. Sekin yleensä sattuu. 

Ulkonäkökin kärsii raksatyöläisenä, se vähäinenkin. Muistaakseni siitä on ihan tutkimuksiakin, että korkea koulutustaso korreloi sen kanssa, miten paljon erityisesti naiset hoitavat itseään ja ulkonäköään. En epäile yhtään. Duunarina ei yksinkertaisesti ehdi eikä hyödytä. 

 
Päivät rypee silmämuniaan myöten milloin minkäkinlaisessa laastissa, tukka länässä hikisen kypärän alla, kädet näyttävät lepratautisen menninkäisen kourilta, vaikka olisi minkälaiset hanskat. 

  

Kaiket päivät laahustaa laastista kangistuneissa ylisuurissa miesten housuissa, koska pienempiin ei meikäläisen ahteri mahdu, koska miesten takalistot ovat eri mallisia: miehet ovat likimain perseettömiä. Housut eivät istu ja niissä hikoileminen on todella kenkkua, koska ne eivät myöskään hengitä. Ja kyllä sitä kuulkaa hikoilee kuin sika palvarissa. Laasti ei nouse seinälle pelkillä kätösillä. Täytyy työskennellä koko vartalolla. Vieressä töhöttää puhallin lämmintä ilmaa, koko kerroksen laajuudelta huokuu kosteutta kuivuva plaano. Kyllä tarkenee. 

Sitä näyttää suunnilleen Kupittaan kirkon seinästä reväistyltä perkeleeltä. Vielä kun vetää ulkotakin päälleen – sen miesten mallia olevan, kun ei taas ollut naisille niitäkään – näyttää suunnilleen rekkalesbolta. 

Eli pitkää päivää, raskasta puurtamista, haastavat olosuhteet, hankalat kamppeet, työturvallisuusriskit korkeat, yksitoikkoisia, samanlaisina toistuvia töitä päivästä toiseen, vapaa-aika vähissä ja jaksaminen myös. Ei periaatteessa pitäisi olla yhtään kivaa. 
  

Nytkin on saumattu kolme päivää putkeen ja vasen käteni on puoliksi irronnut jostain lapaluun tietämiltä. On perjantai-ilta. Ja silti, kaikesta tästä huolimatta iskee surun puseroon, kun tietää, että loppu lähestyy.

Olen leikkinyt tätä mahdollista maailmaa nyt kuukauden. Tulin maailmasta, jossa kaikki lähtee siitä, kuka ja mikä olet, missä asemassa. Tässä maailmassa ei samalla tavalla merkitse se, mitä olet – vaan oikeastaan se, mitä teet. Täällä tehdään johdonmukaisesti tarkoituksenmukaisia asioita. 

Omissa töissäni on jo pitkään väsyttänyt asioiden heikko merkittävyys ja se, että asioita ei voi kovin helposti tehdä tarkoituksenmukaisesti, vaan ulkoa päin ilmestyy mielivaltaisen oloisesti reunaehtoja ja määräyksiä, jotka haastavat lähinnä miettimään, miten onnistua säilyttämään touhussa mielekkyyttä ja järkeä niistä huolimatta. 

Kaiken lisäksi siitä, että pyrkii olemaan kriittinen ja pohtimaan, miten asioita voisi toteuttaa paremmin, saa helposti lähinnä hankalan vastarannankiisken leiman – niiden taholta, joiden kanssa ollaan kuitenkin samassa veneessä ja olisi mieluummin vedettävä yhtä köyttä kuin alettava naurettavaan kissanhännänvetoon. Kun yritetään tehdä paskasta konvehtia, aina on niitäkin, joiden mieleen maku on ihan hyvä. 

Tässä maailmassa se työ, jota painat päiväkausia putkeen paikat kipeänä, on tarkoituksenmukaista ja se pyritään tekemään hyvin. Huonosti tehty ei riitä. Täällä paska on paskaa ja konvehdit erikseen eikä niitä sotketa keskenään. 

Kyllä sen takia ajelee aamuvarhaisella mielellään työmaalle.

Askelia tänään 9242

Kilometrit 6,61