Miten jaksaa?


Ajatuksia hyvinvoinnista

Hyvinvointi on monisäikeinen termi. Sitä käytetään paljon poliittisessa keskustelussa hyvinkin painavana sanana. Hyvinvointiyhteiskunta tarkoitti kai alkujaan suomalaisessa yhteiskunnassa käytännössä BKT:n nousua, joka sodan jälkeen oli varma tekijä hyvinvoinnin lisääjänä. Näihin päiviin saakka on hyväksytty tuo hyvinvointitermin merkitys melko kiistatta.

Itse liikunta- ja hyvinvointialan ihmisenä olen varsin huvittunut. Mietin monesti, että miten hyvinvointi terminä voidaan julkisessa keskustelussa liittää rahaan. Hyvinvointi koostuu monista asioista, joista raha ja taloudellinen tilanne on yksi, mutta monesti termiä tutkimuksissa kuitenkin liitetään asioihin, kuten onnellisuus, optimismi, tarpeiden tyydyttäminen, elintavat jne.

Urheiluvalmennuksesta saatetaan ulkopäin ajatella niin, että siellä raadetaan väkisin otsa hiessä. Todellisuus on nähdäkseni enemmänkin niin, että tavallisessa työelämässä tehdään useimmin näin. Hyvässä urheiluvalmennuksessa hyvinvointi ja palautuminen ovat tärkeitä asioita, edellytys harjoittelulla. Tavoite on kehitys ja maksimoida suorituskykyisyys – ei väkisin kuormittaminen. Urheilija voi raataa vaikka kuinka paljon, harjoitella ja harjoitella, mutta ellei hän palaudu harjoittelusta ja elämä suju muutenkin, ei tule tuloksia vaan tulee loukkaantumisia. Urheilussa työväline, jolla tulos tehdään, on oma keho ja mieli, ja tuloksia ei voi mitenkään saavuttaa väkisin suuria määriä puskemalla. Työelämässä ehkä salaa vieläkin luullaan, että näin voi tehdä. Mielestäni se on harhaluulo. Paras tulos tulee työssäkin nähdäkseni silloin, kun ihminen palautuu ja voi hyvin, jolloin myös työn imu on usein vahvimmillaan.

Kontrollointi on luottamuspulan laastari. Se on tärkeää nähdäkseni nuorilla ja nuorilla aikuisilla, joilla on elämänhallinnan kanssa vaikeuksia. Tällöin se on apuväline elämänhallinnan oppimiseen. Elämässä on pakko sopeutua jonkinlaiseen rytmiin, jotta elimistö voi hyvin, ja jotta voi tehdä työtä rasittumatta. Työssäkäyvillä työn imusta puhutaan paljon. Mielestäni suomalainen työntekijä on tunnollinen ja haluaa tehdä työnsä hyvin. Omasta kokemuksestani käsin väitän, että työn imun suurimpia esteitä ovat väsymys jopa uupumus, liian suuri kuormitus arjessa suhteessa voimavaroihin, itsestään huolehtimisen siirtäminen vähempiarvoiseksi kuin oma työ ja muista huolehtiminen sekä se, että ei pysty vaikuttaa oman työn sisältöön ja aikatauluihin. Oravanpyörä on valmis, kun tehtäviä on arjessa niin paljon omiin voimavaroihin nähden, ettei enää jaksa huolehtia itsestään, kehon ja mielen hyvinvoinnista ja palautumisesta. Silloin täytyy herätä ja viheltää peli poikki jotenkin.

Monesti kuntokartoituksessa huomataan, että ylipainoa on kertynyt, liikunta on vähäistä, ja että ei ole aikaa tai energiaa huolehtia itsestä vaikka halua todellakin olisi. On vaan yksinkertaisesti enemmän tehtävää ja vastuuta kuin mihin tuntee, että pystyy vastaamaan. On pieni epävarmuus siitä, miten kroppa jaksaa. Tässä kohtaa ei kannata syyllistää itseä tai ketään vaan rakastaa itseä juuri silloin. On hyvä lähteä liikkeelle pienistä asioista. Hyväksyä tilanne, että ”ok, tähän on tultu”. Sen jälkeen pienin askelin kohti parempaa oloa ja virkeyttä. Jos puntari näyttää liikaa, ei kannata lukuja miettiä vaan sitä, että millainen ravitsemustottumus on itsellä vallalla ja tuoko se hyvää oloa oikeasti. Aika nopeasti voidaan nähdä olennaisimmat kohdat, mitä omassa ravitsemuksessa, liikunnassa, taukojumpissa voidaan hienosäätää ja siten antaa omalle keholle parempaa. Sitten tullaan kriittiseen kohtaan, mikä erottelee jyvät ja akanat; meneekö ajatus pieniksi teoiksi hektiseen arkeen vai tuleeko ajatus, että ”en minä ehdi, en minä pysty, koska”. Pienet teot ovat yhteen laskettuna juuri se suuri teko, mistä on kyse.

Liikkumisen aloituksessa on eroteltu vaiheita muutokselle liikkumattomasta säännölliseen liikkujaan. Vaiheista muodostuu prosessi. Ensimmäinen vaihe on se, että ei liiku, eikä myöskään koe tarvitsevansa muutosta. Sitten siirrytään pikkuhiljaa siihen, että liikunta kiinnostaa vuoden päästä ja lopulta siihen, että juurin tänään aloitin. Sen jälkeen aletaan kokeilla ja hakea itselle hyvää liikuntakokonaisuutta. Lopulta ajan kuluessa vakiintuu joustava liikuntatottumus, mikä on nautinnollinen asia ja tuo energiaa. Monivivahteisella matkalla itseluottamus ja osaaminen karttuu. Vastaava malli pätee nähdäkseni missä tahansa elintapamuutoksessa. Prosessiin kuuluu kokeilla ja arvioida, kokeilla taas jne. Voi olla hyväksi myös miettiä mitä tunteita ja uskomuksia on taustalla vaikuttamassa omiin valintoihin arjessa. Pohdinnan, kokeilun ja onnistumisen tai erehdyksen purkamisen kautta oppii, tietoisuus ja osaaminen kasvaa. Omien elintapojen hiontaan itsen kanssa liittyy saman kaltaisia elementtejä kuin siihen, miten me opetamme ja tuemme opiskelijoitamme oppimaan. Elintapojen kanssa olemme vaan tuplaroolissa, sekä opettaja että oppilas.

Elintapojen hionnan prosessiin liittyy isoja tiedostettuja tai tiedostamattomia kysymyksiä. Haluanko minä voida paremmin? Uskonko minä siihen, että minun kannattaa tehdä muutoksia tottumuksiini, että viilausten kautta alan oikeasti voimaan paremmin ja nauttimaan elämästäni enemmän? Voiko se olla totta? Luotanko siihen että löydän muutosmatkallani keinot ja tuen ravitsemus- tai liikuntatottumuksieni viilauksessa paineen ja kiireen keskelläkin? Uskonko minä pystyväni viilauksiin pitkässä juoksussa ja uskonko minä juuri tässä ja nyt itseeni? Elintapamuutokset ovat kärsivällisyyttä ja lempeyttä, huumoriakin vaativa itseluottamuslaji. Kun usko löytyy, stressi asiasta helpottuu ja lopputulos tuntuu yksinkertaiselta ja saavutettavissa olevalta seuraukselta. Vasta kun on saanut lähdetyksi matkalle, voi tuntea nautintoa tuloksista ja saada myös lopullisen varmuuden siitä, että muutoksia todellakin kannatti tehdä. En tiedä yhtään ihmistä, joka olisi päätöstään ja uutta polkuaan katunut.

Katja