Pääsiäinen, päivä 4

Sunnuntai valkeni jokseenkin lämpimähkönä, joten saatoin pukeutua hameeseen. Kirkkoa varten siis piti pukeutua elegantisti ja Prahasta ostettu paita sopi tähän erinomaisesti. Koska perhe on ateisitinen, menin mummon kanssa kirkkoon. Itsekin olen ateisti, mutta kyllä nämä vieraat kulttuurit kiinnostavat.

Mummo oli mukava, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Niinpä minä sitten vain matkin häntä, ja kohtuullisen hyvin mielestäni onnistuinkin. Vihkivesi oli kuitenkin minulle niin outo asia, että sen ohi ehdin kävellä tajuamatta. Muuten kaikki ristinmerkit ja kumartamiset onnistuin jotakuinkin tekemään. Täällä käytiin polvistumassa alttarin edessä kun tultiin sisään ja myös lähtiessä. Ristinmerkkejä tehtiin usein ja messun aikana seistiin paljon. Muutaman kerran myös polvistuttiin lattialle. Harmi, kun en ymmärtänyt oikeastaan sanaakaan, niin en tiedä miksi.

Ensimmäinen silmiin pistävä asia olivat pappia avustavat pojat. Katolisissa maissahan on tätä pappisharjoittelua, mutta en sitä muistanut. Myös messun aloittaminen rämisevällä kellolla oli mielenkiintoinen tapa. Ehtoollisen jakaminen oli toinen mielenkiintoinen seikka. Ikinä ennen en ole ollut missää ehtoollisjumalanpalveluksessa, mutta tuskinpa Suomessa on pienessä kirkossa neljää pappia takahuoneessa tätä varten osottamassa. Oli kyllä söpöä, kun pienet pojat pitelivät kultaista lautasta ihmisten suiden alla papin tarjotessa leipää.

Kirkon jälkeen menin vielä mummon luokse, ja Veronika ja vaari odottivat jo meitä. Söimme hyvän, ison aterian (slovakkien halu tunkea vieraansa täyteen ruokaa on uskomaton) ja sitten Rado olikin jo tullut hakemaan meitä. Mielenkiintoinen kokemus tämä katolinen messu, joskin ehkä vielä hienompaa olisi osallistua ortodoksien pääsiäismessuun.

Ainoana vaihtarina

Surullinen tilanne, kaksi muuta Erasmus-vaihtaria lähtivät jo kotiin. Oikeastaan, jo jonkun aikaa sitten koska nyt tämä laahaa perässä ja pahasti. Eli siis, ennen pääsiäistä lähtivät, 23. ja 24. päivä. Toinen heistä oli täysin samanlaisessa vaihdossa kuin minä eli YELlin (Young European Leaders -clubin) kautta Slovakiassa, toinen taas muuten vain kahden kuukauden tuetussa vaihdossa. Molemmat olivat samasta koulusta Espanjasta, Gymnázium bilingválnen (ja kai meidänkin koulun?) ystävyyskoulusta. Tosi kivoja tyttöjä, harmi kun kaiken erikoisohjelman ja loman takia en ehtinyt kunnolla heihin tutustumaan.

Viime viikon maanataina kävin taas kävelemässä, koska toinen vaihtoehto olisi ollut opiskella ranskaa enemmän tai vähemmän itsenäisesti (ja sitähän voin tehdä vaikka kaiket päivät, ei siihen koulua tarvita) ja lopuksi pääsimme vielä seinäkiipeilemään. Itse tornilla oli korkeutta 11 metriä, mutta en päässyt ylös asti, koska ehkä puolessa välissä  seinä kallistui niin paljon yli pystysuoran, että käsivoimani loppuivat. Täytyy vähän treenailla, mutta tosi kivaa oli.

Odottelutilassa oli myös mahdollista kiipeillä. Tämä alue on tosin tarkoitettu ennemmin pelien pelaamiseen kuin varsinaiseen kiipeilyyn.
Odottelutilassa oli myös mahdollista kiipeillä. Tämä alue on tosin tarkoitettu ennemmin pelien pelaamiseen kuin varsinaiseen kiipeilyyn.

Tiistaina hyvästelin toisen espanjalaisista. Voi että miten pidänkään siitä, kun he koskettavat ihmisiä! Ottihan se hiukan aikaa tottua siihen, mutta tämä on yksi asia, jonka haluaisin tuoda Suomeen. Kun halutaan kiinnittää ihmisen huomio, kosketetaan kevyesti käsivartta tai olkapäätä, lähtiessä toisen kättä… Halataan usein. Slovakialaisessa kulttuurissa ei näin paljon kosketa, mutta enemmän kuin suomalaisessa. Ja jos ihminen on sukulainen, välit ovat usein hyvin läheiset. Veronikan serkkujen luona käydessä ihmiset halaavat aina toisensa läpi ja lapset kertovat olevansa kuin sisaruksia.

Täällä ylipäätään perheeseen voi ajatella kuuluvaksi myös lähisuvun, ainakin isovanhemmat. Ei toki kaikkien kohdalla, mutta kuulemma on kohtalaisen yleistä, että kolme sukupolvea asuu yhdessä, Itse en ole tätä nähnyt, mutta näin meille vlamennuksessa kerrottiin. Lapset asuvat kotona pidempään kuin Suomessa; alaikäisen on käytännössä mahdotonta asua yksin ja olen ymmärtänyt, että usein kotoa muutetaan vasta, kun opiskelu loppuu eli on valmitunut esimerkiksi yliopistosta. Toki näin ei aina ole, mutta minun yksin asumistani on kummasteltu kaikkialla.

Keskiviikkona pidin yhdessä toisen espanjalaisen tytön kanssa kaksi oppituntia, jolloin kerroimme maistamme. Ensimmäinen tunti oli suunnattu espanjankielisen ja toinen ranskankielisen puolen opiskelijoille, koska Marta ei halunnut puhua englantia. Itse taas pidin molemmat tunnit englanniksi. Onnistuimme ihan hyvin ja saimme oppitunnit juuri riittämään, vaikka asiaa olisi piisannut enemmänkin. Etenkin suomalaisten tapa antaa muille oma tila huvitti oppilaita ja olenkin suunnitellut tekeväni vielä jonkinlaisen esittelyn, koska kaikki halukkaat eivät mahtuneet noihin kahteen oppituntiin.

Koulun jälkeen osallistuimme paikallisen YEL-klubin kokoukseen ja keskustelimme hyvän puhujan ominaisuuksista. Kun äänenkorkeuden vaihtelu ja elehdintä tulivat puheeksi, pääsimme hyvin vertailemaan eri kulttuureita. Marta teki puhuessaan paljon havainnollistavia eleitä käsillään, kun taas minun käteni pysyivät lähes paikallaan. Suomessa ollut vaihtari taas sanoi, että hänen oli vaikea erottaa kysymyksiä, kun emme Suomessa juuri kiinnitä huomiota intonaatioon. Tulimme siis siihen tulokseen, että vaikka eleet ja vaihteleva äänen taso ovat tärkeitä, niiden määräpitää suhteuttaa kulttuuriin.

YELlin jälkeen sinetöin kirjeet (siis, lainasin sytkäriä joltain yleismieheltä ja sitten säädin sellaisen askartelusinetöintivahan kanssa), jotka olisi pitänyt lähettää Suomeen jo aikapäiviä sitten. Sitten säädin vielä vähän lisää kun postitoimistossa huomasin laittaneeni yhden kirjeen väärään kuoreen. Sainpahan kuitenkin lopulta kaikki kirjeet ja kortit matkaan, onneksi.

Kouluviikko päättyikin sitten siihen ja alkoi pääsiäsloma 🙂

Puolivälin tunnelmia

Melkeen puolet tästä vaihdosta on jo takana… Kyllä aika kuluukin nopeesti. Melkein liiankin nopeasti, ja vaikka tavallaan haluaisin jo takaisin, silti minusta tuntuu, että näiden vaihtojen pitäisi kestää sen kolme-neljä kuukautta. Kaksi on liian vähän. Hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa täällä olenkin, vaikka kivaa on ollut. Huomenna kuitenkin tulee neljä viikkoa täällä olosta täyteen ja koulussa on tullut oltua, mitä, seitsemän päivää. Eipä tässä olla kovin paljoa siis ihmisiin tutustuttu, mikä varmaan olisi vaihdon päällimmäinen tarkoitus (toki kulttuuriin tutustumisen rinnalla). Ensimmäisen viikonhan olin koulussa, sitten oli hiihtoreissu, viikon loma ja alkuviikon olin vielä kipeänä. Ympärilläni siis pyörii koko ajan eri porukkaa. Perjantaina taas oli Bratislavassa Erasmus+-tapaaminen.

Viime viikko meni lähes täysin sängyn pohjalla kun halusin tulla terveeksi, mitä nyt loppuviikosta käytiin vähän shoppailemassa. Harmittavaa kyllä jäin paitsi suunnitellusta Bratislavan reissusta lomalla ja kun vanhempani olivat täällä, nukuin lähes puolet ajasta. Maanataina olin jo aikeissa mennä kouluun, mutta aamulla lääkärissä käydessämme tuli käsky olla kotona vielä keskiviikkonakin. No eipä siinä sitten muuta kuin takaisin nukkumaan.

Lääkärissä käynti oli yhden sortin elämys kieliongelmineen. Jos oikein ymmärsin, suurin osa lääkäreistä on yksityisiä, mutta Suurimmalla osalla heistä on jotkin sopimukset, jolloin käynnit ovat maksuttomia, kuten minunkin käyntini. Kaikilla asukkailla täytyy olla omalääkäri, joten minä menin luonnollisesti Veronikan lääkärille. Ensimmäisellä kerralla lomaviikon tiistaina menimme odotustiloihin kuuden ja seitsemän välillä ja hostäitini kirjoitti nimensä ajanvarauslistaan. Systeemi siis toimii osassa paikoista niin, että menet lääkärille, laitat nimesi jonkin ajan kohdalle ja istut odottamaan/tulet takaisin omaa aikaasi varten. Me saimme tällöin ensimmäisen ajan, koska olimme niin aikaisin liikkeellä.

Tällä kertaa lääkäri oli varannut minulle ajan varttia vaille kahdeksaksi kontrolliin. Nyt minun ei tarvinnut hostäidin kanssa selvittää nimeäni tai mitään muutakaan Eurooppalaisesta sairaanhoitokortista (olen muuten ihmetellyt miksei niissä voi lukea tietoja englanniksi), mutta kielimuuri toi silti ongelmia. Lääkäri ei puhunut englantia, joten minä sitten arvailin, että nyt pitää varmaan hengittää syvään, kun keuhkojani kuunneltiin stetoskoopilla, tai nyt lääkäri otti taskulampun, pitää varmaan avata suu. Dasha tulkkasi minulle jotain, lähinnä kehotuksia kuten hengitä oikein syvään, yski jne. Täällä on tavallista, että vanhemmat tulevat lasten mukana lääkäriin ja myös tutkimuksiin. Ilmeisesti periaatteessa alaikäinen ei edes saisi mennä yksin lääkäriin, tai ainakaan erikoislääkärille.

Koulua varten tarvitsee lääkärintodistuksen poissaolosta, joten niinpä "passiini" kirjattiinkin "sairaslomani" pituus.
Koulua varten tarvitsee lääkärintodistuksen poissaolosta, joten niinpä ”koulupassiini” kirjattiinkin ”sairaslomani” pituus.

Lääkäri perusti tällä(kin) kertaa määräyksensä vain keuhkojeni kuunteluun, koska en voinut selittää mitään slovakiksi. Ehkä hostäitini kertoi joitain huomioitaan olostani, ehkä ei. Niinpä minua hiukan epäilytti rajoitusten ja lääkkeiden tarpeellisuus, joten en juonut yskänlääkettä (en muutenkaan usko niiden auttavan, eikä minulla kyllä juuri ollut edes yskää enää, plus eikö silloin kuulu yskiä kun limaa tarvitsee saada pois keuhkoputkista/mistä lie) ja koska tiistainakin tunsin olevani terve, menin jo keskiviikkona kouluun. Ja kas, terveenä pysyin.

Koulussa taas minulla alkaa olla tunne, että ymmärrän asioita. Olen opiskellut nyt ensimmäisen oman ranskan kirjani läpi ja siirryin kakkoskirjaan. Sanavarastoni on kasvanut ja kuullunymmärtäminen parantunut, kun kaikki tunnit ovat ranskaksi. Oikeastaan nyt pitää enää opetella verbien aikamuodot, niin asiat alkavat olla hyvällä mallilla.

Eipä tässä tällä kertaa sen ihmeempää, vähän ärsytti kun piti herätä viiden jäljestä junaan kun tätä kirjoitin perjantaina. Ja koulussa olevat kaksi espanjalaistyttöä olivat molemmat sairaina, joten olin kahdestaan opettajan kanssa. Kuulemma Slovakiassa on näitä Erasmus-vaihtoja hyvin vähän, joten minun kanssani siellä tapaamiskoulutusjutussa oli vain yksi yliopisto-opiskelija. No ainakin pääsin näkemään pääkaupunkia, päivästäni kerron lisää hiukan myöhemmin kun saan kuvat itselleni 🙂

Kouluelämää part 2

SateenvarjotJa lisää tekstiä pukkaa! Tämä postaus käsittelee nyt elämää koulussa ja uusi kokemuksiani. Kyseessä ei ole niinkään yksittäinen kuvaus päivästä vaan ennemmin yhdistelmä kuluneen viikon kokemuksistani. Ja pieni varoitus, teksti on aika pitkä ja hyvin paljon sellaista mitä-nyt-tulee-mieleen -settiä.

Ensimmäinen aamu oli ihan hirveä, koska en mennyt nukkumaan kovin aikaisin ja herätys oli kuudelta. Herätyksen aikaisuus johtui lähinnä siitä, että hostsiskoni tarvitsee aikaa heräämisen enkä ollut varma kauanko itselläni kestää laittaa kaikki valmiiksi. Aamulla söimme aamupalan kotona. Tällä viikolla kaikki aamupalat ovat tainneet olla makeita, esimerkiksi eilen söin kaksi donitsia. Aamulla perheen äiti myös tekee evät kouluun, yleensä jonkunlaisen leivän ja, taas, jotain makeaa, esimerkiksi suklaapatukka.

Minun koulussani kaikilla on avainlätkät, joilla oppilaat kirjaavat itsensä sisään aamulla ja ulos iltapäivällä. Ensimmäisenä koulussa mennään kaapille ja vaihdetaan kengät, koska ulkokengissä kulkeutuisi niin paljon likaa sisälle.

Sateenvarjoja kuivumassa kaappien päällä
Sateenvarjoja kuivumassa kaappien päällä

Tunnit kestävät vain 45 minuuttia ja opettaja on usein (käytännössä aina) hiukan myöhässä. Kaikissa luokissa ei myöskään ole seinäkelloja, vaan tunnin päättymisestä ilmoittaa aika kovaääninen kellon pirinä. Tästä johtuen oppilaat eivät pakkaile reppujaan ennen tunnin loppua, vaan työskentely jatku aivan loppuun asti. Ja jos joku asia on kesken, se tehdään loppuun. Toki opettaja lopettaa mahdollisimman nopeasti, mutta minuutin verran saattaa mennä kellon soimisen jälkeen.

Välitunnit kestävät kymmenen minuuttia lukuun ottamatta ”pitkää taukoa”, joka kestää 20 minuuttia. Tämä pitkä välitunti on toisen tunnin jälkeen eli noin kymmenen aikoihin. Erillistä ruokataukoa ei ole, vaan oppilaat syövät kun siltä tuntuu, yleensä useammalla välitunnilla. Koulussa on myös pieni kioski, josta voi ostaa esimerkiksi hedelmiä, leipiä, karkkia ja jogurttia.

Myös oppitunnit ovat hyvin erilaisia kuin Suomessa. Monilla tunneilla istutaan hevosenkengän muodossa. Luokissa on tykit, mutta esimerkiksi yhdelläkään ranskan tunnilla niitä ei ole käytetty. Tämä tosin riippuu paljon opettajasta. Tehtävien tarkastus hoituu sillä, kun kukin oppilas vuorotellen lukee yhden lauseen/ muun pienen pätkän. Ihmettelin sitten, miten on oikeiskirjoituksen tarkistuksen laita. Kuulemma, kun oppilas lukee, opettaja kuulee virheet ja samoin oppilas kuulee opettajan tarvittaessa korjaamasta ääntämyksestä, miten mikäkin kirjoitetaan. Joskus opettaja myös kirjoittaa taululle, mutta ainakin minulla on vaikeuksia saada selvää. Toisaalta kaunokirjoitus, jolla oppilaatkin kirjoittavat, on erilaista kuin Suomessa, joten en saa oppilaidenkaan käsialasta selvää.

Myös opiskelutavat ovat erilaisia. Tunnin alkuun opettaja usein selittää jotain kuten Suomessakin, mutta siinä missä Suomessa alettaisiin tehdä tehtäviä itsekseen, täällä (ainakin kielissä) jatketaan puhumalla. Kaikki harjoitukset, joita olen nähnyt, ovat sisältäneet puhumista tai olleet peräti kokonaan sitä. Oppilaat sanoivat minulle, että se on huono asia, koska kielioppi jää vähemmälle, mutta minusta se, että uskaltaa puhua, on tärkeämpää kuin kielioppi. Englannin tunnit taas ovat tähän mennessä olleet sitä, että oppilaat ovat lukeneet kirjoittamiaan kuvauksia paikoista ja olemme katsoneet videoita niistä. Matikan tunnilla taas oppilaat laskevat vuorotellen taululle. Opetus on siis yhteisöllisempää kuin Suomessa.

Tyypilliset evääni: Leipää, jotain makeaa ja juotavaa. Tässäkin tapauksessa kyse on hyvin hailakasta mehusta, ei vedestä-
Tyypilliset evääni: Leipää, jotain makeaa ja juotavaa. Tässäkin tapauksessa kyse on hyvin hailakasta mehusta, ei vedestä.

Mitähän muuta mainitsemisen arvoista vielä… Liikunnassa on lähes aina ohjelmassa kuntosalia. Espanjankielisessä kemiassa ei saa käyttää jaksollista järjestelmää, vaan tarvittavat osat siitä on opeteltava ulkoa, koska niin tehdään myös Espanjassa ja opetus pyritään saamaan mahdollisimman samanlaiseksi. Kaikki opettajat eivät tosiaankaan puhu englantia ja myös osalla englannin opettajista on vahva slovakkiaksentti. Sitten taas osa opettajista ei puhu slovakkia, koska kouluun on haluttu ranskan ja espanjan natiivipuhujia. Siinä sitten ollaankin kun yksi espanjaksi opettava ei puhu slovakkia ja hyvin huonosti englantia, mutta kailesta selvitään.

Täällä ei myöskään ole jaksoja, vaan lukujärjestys pysyy samana koko vuoden. Valinnaisuutta tulee vasta neljäntenä vuonna. Tosin minä sain valita käytännössä kaiken opiskelemani itse. Siis lähinnä ranskaa, hiukan englantia ja matematiikkaa.  Kokeilen myös saksaa, mutta en ole varma, haluanko pitää sitä lukujärjestyksessäni.

Tulipa pitkä teksti, mutta vaikka Slovakia vaikuttaa hyvin Suomen kaltaiselta, on eroja kyllä aika paljon. Seuraavaksi täytyy kyllä kirjoittaa ihan tavallisista päivistä, tässä on ihan tarpeeksi yleistä sepustusta…