Puolivälin tunnelmia

Melkeen puolet tästä vaihdosta on jo takana… Kyllä aika kuluukin nopeesti. Melkein liiankin nopeasti, ja vaikka tavallaan haluaisin jo takaisin, silti minusta tuntuu, että näiden vaihtojen pitäisi kestää sen kolme-neljä kuukautta. Kaksi on liian vähän. Hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa täällä olenkin, vaikka kivaa on ollut. Huomenna kuitenkin tulee neljä viikkoa täällä olosta täyteen ja koulussa on tullut oltua, mitä, seitsemän päivää. Eipä tässä olla kovin paljoa siis ihmisiin tutustuttu, mikä varmaan olisi vaihdon päällimmäinen tarkoitus (toki kulttuuriin tutustumisen rinnalla). Ensimmäisen viikonhan olin koulussa, sitten oli hiihtoreissu, viikon loma ja alkuviikon olin vielä kipeänä. Ympärilläni siis pyörii koko ajan eri porukkaa. Perjantaina taas oli Bratislavassa Erasmus+-tapaaminen.

Viime viikko meni lähes täysin sängyn pohjalla kun halusin tulla terveeksi, mitä nyt loppuviikosta käytiin vähän shoppailemassa. Harmittavaa kyllä jäin paitsi suunnitellusta Bratislavan reissusta lomalla ja kun vanhempani olivat täällä, nukuin lähes puolet ajasta. Maanataina olin jo aikeissa mennä kouluun, mutta aamulla lääkärissä käydessämme tuli käsky olla kotona vielä keskiviikkonakin. No eipä siinä sitten muuta kuin takaisin nukkumaan.

Lääkärissä käynti oli yhden sortin elämys kieliongelmineen. Jos oikein ymmärsin, suurin osa lääkäreistä on yksityisiä, mutta Suurimmalla osalla heistä on jotkin sopimukset, jolloin käynnit ovat maksuttomia, kuten minunkin käyntini. Kaikilla asukkailla täytyy olla omalääkäri, joten minä menin luonnollisesti Veronikan lääkärille. Ensimmäisellä kerralla lomaviikon tiistaina menimme odotustiloihin kuuden ja seitsemän välillä ja hostäitini kirjoitti nimensä ajanvarauslistaan. Systeemi siis toimii osassa paikoista niin, että menet lääkärille, laitat nimesi jonkin ajan kohdalle ja istut odottamaan/tulet takaisin omaa aikaasi varten. Me saimme tällöin ensimmäisen ajan, koska olimme niin aikaisin liikkeellä.

Tällä kertaa lääkäri oli varannut minulle ajan varttia vaille kahdeksaksi kontrolliin. Nyt minun ei tarvinnut hostäidin kanssa selvittää nimeäni tai mitään muutakaan Eurooppalaisesta sairaanhoitokortista (olen muuten ihmetellyt miksei niissä voi lukea tietoja englanniksi), mutta kielimuuri toi silti ongelmia. Lääkäri ei puhunut englantia, joten minä sitten arvailin, että nyt pitää varmaan hengittää syvään, kun keuhkojani kuunneltiin stetoskoopilla, tai nyt lääkäri otti taskulampun, pitää varmaan avata suu. Dasha tulkkasi minulle jotain, lähinnä kehotuksia kuten hengitä oikein syvään, yski jne. Täällä on tavallista, että vanhemmat tulevat lasten mukana lääkäriin ja myös tutkimuksiin. Ilmeisesti periaatteessa alaikäinen ei edes saisi mennä yksin lääkäriin, tai ainakaan erikoislääkärille.

Koulua varten tarvitsee lääkärintodistuksen poissaolosta, joten niinpä "passiini" kirjattiinkin "sairaslomani" pituus.
Koulua varten tarvitsee lääkärintodistuksen poissaolosta, joten niinpä ”koulupassiini” kirjattiinkin ”sairaslomani” pituus.

Lääkäri perusti tällä(kin) kertaa määräyksensä vain keuhkojeni kuunteluun, koska en voinut selittää mitään slovakiksi. Ehkä hostäitini kertoi joitain huomioitaan olostani, ehkä ei. Niinpä minua hiukan epäilytti rajoitusten ja lääkkeiden tarpeellisuus, joten en juonut yskänlääkettä (en muutenkaan usko niiden auttavan, eikä minulla kyllä juuri ollut edes yskää enää, plus eikö silloin kuulu yskiä kun limaa tarvitsee saada pois keuhkoputkista/mistä lie) ja koska tiistainakin tunsin olevani terve, menin jo keskiviikkona kouluun. Ja kas, terveenä pysyin.

Koulussa taas minulla alkaa olla tunne, että ymmärrän asioita. Olen opiskellut nyt ensimmäisen oman ranskan kirjani läpi ja siirryin kakkoskirjaan. Sanavarastoni on kasvanut ja kuullunymmärtäminen parantunut, kun kaikki tunnit ovat ranskaksi. Oikeastaan nyt pitää enää opetella verbien aikamuodot, niin asiat alkavat olla hyvällä mallilla.

Eipä tässä tällä kertaa sen ihmeempää, vähän ärsytti kun piti herätä viiden jäljestä junaan kun tätä kirjoitin perjantaina. Ja koulussa olevat kaksi espanjalaistyttöä olivat molemmat sairaina, joten olin kahdestaan opettajan kanssa. Kuulemma Slovakiassa on näitä Erasmus-vaihtoja hyvin vähän, joten minun kanssani siellä tapaamiskoulutusjutussa oli vain yksi yliopisto-opiskelija. No ainakin pääsin näkemään pääkaupunkia, päivästäni kerron lisää hiukan myöhemmin kun saan kuvat itselleni 🙂

Vanhemmat vierailulla

Hiihtoreissulta palasin hiukan yskäisenä ja kuumeisena takaisin, joten viikonloppu kuluikin sängyssä makoillen ja jos jonkinlaista lääkettä napsien. Parasetamoli tuli hyvin tutuksi, kuten myös yskänlääkepillerit ja inhottava yskänlääkesiirappi.

Tarjottavia. Dasha on jo pihistämässä Kofolaa...
Tarjottavia. Dasha on jo pihistämässä Kofolaa…
Tadaa! Kofola, kaiken huomion keskipiste.
Tadaa! Kofola, kaiken huomion keskipiste. Hiukan kolaa muistuttava juoma, jota on kuulemma kaikkialla, missä on tsekkejä.

Maanantaina sitten perheeni saapui käymään ja he tulivat meille. Niinpä sitten seitsemän ihmistä, eli minä, vanhempani, pikkuveljeni, Veronika ja Dasha, istui olohuoneessa syömässä ja juomassa parisen tuntia. Radoslav ei valitettavasti ollut maisemissa, mutta muuten perheet saivat tutustua molemmin puolin. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita löytyikin sitten Linkin Parkista autoihin, kun alun hiljaisuus saatiin karistettua. Myös minun perheeni ihmetteli englannin kielen taitojani ja pikkuveljeni mielestäni vanhempani puhuivat rallienglantia. No, ymmärretyksi tultiin puolin ja toisin.

Tiistai olikin sitten ohjelmapitoisempi. Itse heräsin kuudelta, koska Dasha oli vaatinut, että menisimme lääkäriin. No sinnehän mentiin ja keuhkoputkentulehdus oli tulkintani mukaan diagnoosi. Hiukan vaikeaahan se oli, kun lääkäri ei puhunut englantia ja minä sitten arvailin, että nyt pitää hengittääsyvään ja nyt avata suu.

Pillereitä sain hurjan määrän, oli antibioottia, probioottia ja antihistamiinia niiden aiempien parasetamolin ja yskänlääkkeiden lisäksi. Olenkin nyt varmaan syönyt melkein enemmän lääkkeitä kuin koko elämäni aikana ennen tätä (ja yskänlääkettä en ole ikinä ennen syönyt enkä vieläkään usko sen auttavan). Lisäksi minun käskettiin pysyä sängyssä, joskin Dasha tuumasi, että kun nyt kerran perheeni on täällä niin olkoo tämän päivän.

Lähdimmekin sitten puoli kymmenen aikoihin perheeni kanssa kohti koulua. Heidän hotellistaan on meille matkaa vain ehkä sata metriä, joten meillä ei ollut ongelmia löytää toisiamme. Koululla saimme katsella ympärillemme rauhassa, koska oli lomaviikko ja otimme myös muutaman yhteiskuvan, koska kontaktiopettajani sitä vaati.

Nämä olivat vielä helpot...
Nämä olivat vielä helpot…
Tässä kun taiteilee niin on terveelläkin tekemistä.
Tässä kun taiteilee niin on terveelläkin tekemistä.

Koulun jälkeen menimme johoonkin torniin, joskaan kokemus ei ollut paras mahdollinen. Pilvien takia näkyvyys ei ollut kummoinen, sähköt katkesivat heti alkuunsa ja isi löi päänsä, koska soittokellon heiluva osa oli niin alhaalla. Portaita oli aika paljon ja oloni oli hiukan hutera. Aloin tuntea itseni väsyneeksi ja hiukan huonovointiseksi, joten lähdin kotiin tornin jälkeen, kun muut menivät opastetulle kierrokselle. Jälkikäteen kuulin, että kierros oli kestänyt todella kauan, joten oli vain hyvä, että lähdin.

Kyllä se vuori näkyy! Pilvistä viis.
Kyllä se vuori näkyy! Pilvistä viis.
Maisemat olivat kyllä kauniit näinkin.
Maisemat olivat kyllä kauniit näinkin.

Kun pääsin kotiin, tajusin etten osannut avata ovea. Sitä piti jotenkin työntää ja vääntää, eikä edes Veronika osannut puhelimessa sitä neuvoa. Siinä sitten jollekin naapurille selitin että mám problém ja heiluttelin avaimia. Lopulta talonmies päästi minut sisään ja menin onnellisena päiväunille.

Illalla (kun itse vielä nukuin) pikkuveljeni ja Veronika kävivät thaibox-treeneissä. Sen jälkeen lähdimme hotellille syömään. Söin ihanaa sellerikeittoa, joskin ruokahalua minulla ei hirveästi ollut. Vietimme kuitenkin kivat viimeiset tunnit kaikki yhdessä niitä näitä jutellen ja sainpa siirrettyä kaikkikuvani pikkuveljeni koneelle, kun omallani on ongelmia sun kanssa. Kaiken kaikkiaan oli kiva, kun perheeni kävi moikkaamassa, mutta ikävää, kun itse olin sairaana. Toisaalta sain kuulla, että monet vaihtoon tulijat sairastuvat toisella viikolla, kun on stressiä kaikesta ja vastustuskyky heikentynyt, joten olisi ehkä pitänyt malttaa olla laskettelematta. No, ei voi mitään.

Sori, oli pakko kokeilla tällaista selfietä. Väinö ei valitettavasti mahtunut mukaan.
Sori, oli pakko kokeilla tällaista selfietä. Väinö ei valitettavasti mahtunut mukaan.

Laskettelukurssilla vol 2

Keskiviikkoaamu valkeni ihanan aurinkoisena. Suuntasimme (vihdoin!) suoraan isoon mäkeen. Maisemat olivat kertakaikkisen upeat! Ympäröivät vuoret kylpivät valossa ja pilvien varjot leikkivät ympäri maisemaa. Harmittaa, kun en ottanut kuvia kuin vasta perjantaina, vaikka kaunista oli silloinkin.

LasLandscape2
Kyllä perjantainakin kaunista oli ja aurinko paistoi

Laskimme alkuun opettajan johdolla, mikä aiheutti hiukan vaikeuksia, sillä rinne oli aika jäinen. Yöllä oli satanut lunta, joten se oli paljon parempi kuin aiemmin, mutta tämän sataneen lumen alta paljastui koko ajan enemmän jäätä. Opettajan kohtalaisen hidas vauhti vain pahensi jään liukkautta. Saimme kuitenkin aika pian laskea pienissä ryhmissä ja otimmekin tästä kaiken irti.

Maisemat huipulta olivat kertakaikkisen upeat
Maisemat huipulta olivat kertakaikkisen upeat

Rinteen yläpäähän meni tuolihissi, täysin uusi tuttavuus minulle. Meinasin muutaman kerran jäädä istumaan hissin kyytiin rinteen yläpäässä, mutta pääsin aina pois. Toinen, nopeampi hissi vei myös lähes ylös asti. Se oli sellainen tavallinen, suksisauvan näköinen hissi, joka meni kovempaa kuin yksikään hissi, johon olen Suomessa törmännyt. Vaihdoimme siihen, koska tuolihissi oli kohtalaisen märkä siinä auringonpaisteessa.

Keskiviikko oli kerrassaan mahtava päivä, mutta illalla iskivät ensimmäiset flunssan oireet. Leirin ”lääkäri”  määräsi minulle kurkkupastilleja suoraan luonnosta ja komensi sänkyyn. Niinpä sitten imeskelin näitä pastilleja, joista jokainen kesti lähes kolme varttia, ja menin nukkumaan. Koko torstai menikin sitten huoneessa makoillen ja sain kuulla toinen toistaan oudompia hoitotapoja flunssaani. Teen sitruunalla vielä ymmärrän, kuten minulle tuodun raa’an valkosipulinkin, mutta sitten tämä ”lääkäri” totesi, että 90% taudeista kulkee vatsan läpi, joten en saa syödä mitään. Pärjään kuulemma kaksi viikkoa syömättä. Ok, mutta en kyllä usko syömättömyyden parantavan yhtään mitään ja kyllä minut näki jokaisella aterialla. Lisäksi mahdollisen kuumeen lääkäri totesi kädellä kokeillen ja totesi: ”Olisko ehkä 38,5°C, eihän se nyt paljoa ole.” No ei sitten.

Pakollinen selfie äideille
Pakollinen selfie äideille

Perjantaina, kun koin olevani jo aika hyvässä kunnossa, halusin rinteeseen ottamaan kuvia. Niinpä sitten laskettelin sen muutaman tunnin ja kuvasin kaikkea, vaikka se ei ehkä järkevää ollutkaan. Tosin, nautin siitä kyllä. Pääsin katumaankin kerran hypättyäni hyppyrintapaisesta hiukan liian korkealle, mutta se oli vain hauskaa.

Laskettelukurssilla

Nyt on viikon laskettelureissu takana… On ollut jo jonkin aikaa oikeastaan. En oo kyllä ihan varma onko hyvä vai huono asia. Olin siis kakkosvuoden opiskelijoiden mukana Malinô Brdossa ”laskettelukurssilla”. Tässä vähän tarinaa alkuviikon meiningeistä.

LasJoki LasVuoristo

Maisemia matkan varrelta
Maisemia matkan varrelta

Kun oltiin saavuttu paikan päälle aamupäivästä, mentiin eka syömään ja sit heti laskemaan. Tai no… Ensin piti odottaa, että kaikki muutkin (meitä oli noin kaksi bussillista eli aika paljon) pääsevät rinteen ylös ja saavat sukset jalkaan. Ensimmäinen lasku suoritettiin pienessä rinteessä, joka oli ihan hirveässä kunnossa. Tavallisesti gondolihissiltä pääsee suoraan laskemaan, mutta nyt lunta ei ollut ihan riittävästi, joten kävelimme alkumatkan. Suksia jalkaan laittaessa tuumasin, että olen kyllä tottunut puhdistamaan mononi lumesta, mutta en kyllä ikinä ennen ruohosta ja mudasta. Rinteen kunnosta osviittaa antaa myös se, että lämpötila keikkui luultavasti 10°C ja 15°C välillä. Ja tämän kohtuullisen leveän rinteen yläosassa oli ehkä reilun metrin levyinen kaistale lunta…

Koska meidät jaoteltiin tasoryhmiin, kaikki laskivat yksi kerrallaan alas ja odottivat muita. Oli aikamoinen pettymys/järkytys, kun minut ja hostsiskoni laitettion tasoryhmään 4/6. Itse olen laskenut kuitenkin varmaan kymmenen vuotta ja hän 12! Ja 6 koostui niistä, jotka eivät ole ikinä lasketelleet, eli porukkaa löytyi kyllä laidasta laitaan. Meidän ryhmämme jäi laskemaan tähän pieneen rinteeseen, jossa lumi oli pelkkää sohjoa ja alhaalla jouduimme aina odottamaan loppuryhmää. Erittäin miellyttävä kokemus.

Tämä odotti koko ajan kutsuvana vieressä. Kuvassa se ei näytä yhtään niin jyrkältä kuin oikeasti oli.
Tämä odotti koko ajan kutsuvana vieressä. Kuvassa se ei näytä yhtään niin jyrkältä kuin oikeasti oli.

Onneksi siirryimme jossain vaiheessa päivää rinteeseen, joka vei ihan rinteiden juurelle gondolihissin alkupäähän. Kovin kivaa ei kyllä sekään ollut, koska laskimme jonossa opettajan perässä ja lumi oli tässäkin aivan sohjoa. Jonkinlaista opetusta ilmeisesti saimme näiden pysähdysten aikana, mutta ei se minulle hirveän hyvin auennut kun en slovakkia ymmärrä. Tulkitsin, että opettaja neuvoi, miten käännytään. Hyvähän sitä on harjoitella paikoitellen jyrkässä rinteessä, jossa lumesta ei saa minkäänlaista ”otetta” suksilla.

Loppua kohti tunnelma hiukan löystyi,joskin ilmeisesti vieläkin piti laskea opettajan takana. Minulla oli siinä pieniä hankaluuksia, koska hänen vauhtinsa oli hyyyyvin hiiiidas ja olisin itse halunnut laskea kovempaa. Lisäksi suksieni luisto oli aivan omaa luokkaansa, liu’uin tasaisehkolla alkuosuudella poikkeuksetta kovempaa kuin muut, vaikka osa jopa tökki sauvoilla vauhtia. Niinpä odottelin aina pysähdyksen jälkeen, että opettaja oli ehtinyt laskea jonkin matkaa, ennen kuin lähdin perään. Kerran kuitenkin minulle tuli ongelmia, kun yksi todella huonossa kunnossa ollut jyrkkä kohta oli sen verran täynnä ihmisiä, että en mahtunut kunnolla hidastamaan vauhtiani siinä, etenkin kun jo alussa menin aika kovaa. Siinä sitten jarrutin sen minkä pystyin ja varoin muita, etenkin pikkulapsia (monilla oli ongelmia näiden jyrkimpien osuuksien kanssa, koska niiden lumi oli runsaasta jarruttelusta johtuen lähes kokonaan ”irtonaista” ja siksi ihmiset tekivätkin koko rinteen levyistä siksakkia, mikä etenkin noin kapeassa rinteessäei ole kauhean turvallista…), mutta en silti voinut mitään sille, että menin opettajan ohi. Tasaisemmalla sitten tein aika voimakkaan käännöksen, mutta lumi jotenkin luiskahti altani ja kaaduin. Tilanne nauratti minua kovasti ja niin myös opettajaa, joskin hänen pelokkuudestaan johtue Veronika arveli, että hän oli lähinnä hysteerinen. Kaatuessani löin pääni rinteeseen, mutta  kun oli kypärä päässä niin ei käynyt kuinkaan.

Lasketeltuamme vetäidyimme huoneisiimme ja kävimme kuuden aikaa syömässä iltaruoan. Kahdeksalta alkoi pakollinen ohjelma, jonka kukin luokka vuorollaan järjesti. Maanantaina oli karaokea, joka kiinnosti noin puolta porukasta. Itse kuuluin siihen puoleen, jota ei  kiinnostanut, etenkin kun kappaleet olivat slovakiksi. Se aika menikin sitten muiden kanssa puhelimia selatessa. Meteli oli hirveä, kun ne jotka todellakin olivat ohjelmasta syttyneet, hurrasivat ja kannustivat milloin ketäkin laulamaan.

Illalliseksi makeita palloja, joiden päällä oli kaakaojauhetta. Kerta se on ensimmäinenkin kun jälkiruoka on pääruokana.
Iltaruoaksi makeita palloja, joiden päällä oli kaakaojauhetta. Kerta se on ensimmäinenkin kun jälkiruoka on pääruokana.

Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus Veronikan kanssa päästä korkeampaan ryhmään, mutta siitä ei kuulunut. Meille oli kuitenkin luvattu, että menisimme oman ryhmämme kanssa isompaan rinteeseen. Muu porukka ei kuitenkaan halunnut laskea, ei ainakaan isossa rinteessä kun sehän voisi olla vaarallista. Olimme hyvin ihmeissämme, kun vapaaehtoisella laskettelureissulla ei haluta lasketella. Niinpä tiistai muistuttui hyvin paljon maanantaita. Laskeminen oli tuskallisen hidasta; otin aikaa, että hissin yläpäästä alas meni puoli tuntia (!!) ja sitten hissilläkin kesti yli seitsemän minuuttia nousta rinne ylös, eli koko toimitukseen meni noin kolme varttia.

Iltapäivällä opettaja luotti meihin jo sen verran, että saimme laskea koko matkan kerralla alas omaan tahtiimme, mutta häntä piti odottaa alhaalla. Osa porukasta oli luikkinut muualla, joten porukassa oli enää vain meitä, jotka osasivat laskea. Hiukan ihmetytti, kun kaikki meistä olivat alhaalla ennen opettajaa.

Iltaohjelma tällä kertaa minulle aivan käsittämätön, jonkinlaista joukkuekilpailua pantomiimina, piirrä ja arvaa -tyyppisenä ja ilmeisesti sananselityksenä. Se kului taas kännykän lumoissa kun mitään en ymmärtänyt eikä kaikkia muitakaan näyttänyt kiinnostavan. Päivä oli ihan kiva, mutta lumen yhä todella huonon kunnon ja opettaja yllivarovaisuuden takia laskettelu ei ollut kovin mielekästä.

Kouluelämää part 2

SateenvarjotJa lisää tekstiä pukkaa! Tämä postaus käsittelee nyt elämää koulussa ja uusi kokemuksiani. Kyseessä ei ole niinkään yksittäinen kuvaus päivästä vaan ennemmin yhdistelmä kuluneen viikon kokemuksistani. Ja pieni varoitus, teksti on aika pitkä ja hyvin paljon sellaista mitä-nyt-tulee-mieleen -settiä.

Ensimmäinen aamu oli ihan hirveä, koska en mennyt nukkumaan kovin aikaisin ja herätys oli kuudelta. Herätyksen aikaisuus johtui lähinnä siitä, että hostsiskoni tarvitsee aikaa heräämisen enkä ollut varma kauanko itselläni kestää laittaa kaikki valmiiksi. Aamulla söimme aamupalan kotona. Tällä viikolla kaikki aamupalat ovat tainneet olla makeita, esimerkiksi eilen söin kaksi donitsia. Aamulla perheen äiti myös tekee evät kouluun, yleensä jonkunlaisen leivän ja, taas, jotain makeaa, esimerkiksi suklaapatukka.

Minun koulussani kaikilla on avainlätkät, joilla oppilaat kirjaavat itsensä sisään aamulla ja ulos iltapäivällä. Ensimmäisenä koulussa mennään kaapille ja vaihdetaan kengät, koska ulkokengissä kulkeutuisi niin paljon likaa sisälle.

Sateenvarjoja kuivumassa kaappien päällä
Sateenvarjoja kuivumassa kaappien päällä

Tunnit kestävät vain 45 minuuttia ja opettaja on usein (käytännössä aina) hiukan myöhässä. Kaikissa luokissa ei myöskään ole seinäkelloja, vaan tunnin päättymisestä ilmoittaa aika kovaääninen kellon pirinä. Tästä johtuen oppilaat eivät pakkaile reppujaan ennen tunnin loppua, vaan työskentely jatku aivan loppuun asti. Ja jos joku asia on kesken, se tehdään loppuun. Toki opettaja lopettaa mahdollisimman nopeasti, mutta minuutin verran saattaa mennä kellon soimisen jälkeen.

Välitunnit kestävät kymmenen minuuttia lukuun ottamatta ”pitkää taukoa”, joka kestää 20 minuuttia. Tämä pitkä välitunti on toisen tunnin jälkeen eli noin kymmenen aikoihin. Erillistä ruokataukoa ei ole, vaan oppilaat syövät kun siltä tuntuu, yleensä useammalla välitunnilla. Koulussa on myös pieni kioski, josta voi ostaa esimerkiksi hedelmiä, leipiä, karkkia ja jogurttia.

Myös oppitunnit ovat hyvin erilaisia kuin Suomessa. Monilla tunneilla istutaan hevosenkengän muodossa. Luokissa on tykit, mutta esimerkiksi yhdelläkään ranskan tunnilla niitä ei ole käytetty. Tämä tosin riippuu paljon opettajasta. Tehtävien tarkastus hoituu sillä, kun kukin oppilas vuorotellen lukee yhden lauseen/ muun pienen pätkän. Ihmettelin sitten, miten on oikeiskirjoituksen tarkistuksen laita. Kuulemma, kun oppilas lukee, opettaja kuulee virheet ja samoin oppilas kuulee opettajan tarvittaessa korjaamasta ääntämyksestä, miten mikäkin kirjoitetaan. Joskus opettaja myös kirjoittaa taululle, mutta ainakin minulla on vaikeuksia saada selvää. Toisaalta kaunokirjoitus, jolla oppilaatkin kirjoittavat, on erilaista kuin Suomessa, joten en saa oppilaidenkaan käsialasta selvää.

Myös opiskelutavat ovat erilaisia. Tunnin alkuun opettaja usein selittää jotain kuten Suomessakin, mutta siinä missä Suomessa alettaisiin tehdä tehtäviä itsekseen, täällä (ainakin kielissä) jatketaan puhumalla. Kaikki harjoitukset, joita olen nähnyt, ovat sisältäneet puhumista tai olleet peräti kokonaan sitä. Oppilaat sanoivat minulle, että se on huono asia, koska kielioppi jää vähemmälle, mutta minusta se, että uskaltaa puhua, on tärkeämpää kuin kielioppi. Englannin tunnit taas ovat tähän mennessä olleet sitä, että oppilaat ovat lukeneet kirjoittamiaan kuvauksia paikoista ja olemme katsoneet videoita niistä. Matikan tunnilla taas oppilaat laskevat vuorotellen taululle. Opetus on siis yhteisöllisempää kuin Suomessa.

Tyypilliset evääni: Leipää, jotain makeaa ja juotavaa. Tässäkin tapauksessa kyse on hyvin hailakasta mehusta, ei vedestä-
Tyypilliset evääni: Leipää, jotain makeaa ja juotavaa. Tässäkin tapauksessa kyse on hyvin hailakasta mehusta, ei vedestä.

Mitähän muuta mainitsemisen arvoista vielä… Liikunnassa on lähes aina ohjelmassa kuntosalia. Espanjankielisessä kemiassa ei saa käyttää jaksollista järjestelmää, vaan tarvittavat osat siitä on opeteltava ulkoa, koska niin tehdään myös Espanjassa ja opetus pyritään saamaan mahdollisimman samanlaiseksi. Kaikki opettajat eivät tosiaankaan puhu englantia ja myös osalla englannin opettajista on vahva slovakkiaksentti. Sitten taas osa opettajista ei puhu slovakkia, koska kouluun on haluttu ranskan ja espanjan natiivipuhujia. Siinä sitten ollaankin kun yksi espanjaksi opettava ei puhu slovakkia ja hyvin huonosti englantia, mutta kailesta selvitään.

Täällä ei myöskään ole jaksoja, vaan lukujärjestys pysyy samana koko vuoden. Valinnaisuutta tulee vasta neljäntenä vuonna. Tosin minä sain valita käytännössä kaiken opiskelemani itse. Siis lähinnä ranskaa, hiukan englantia ja matematiikkaa.  Kokeilen myös saksaa, mutta en ole varma, haluanko pitää sitä lukujärjestyksessäni.

Tulipa pitkä teksti, mutta vaikka Slovakia vaikuttaa hyvin Suomen kaltaiselta, on eroja kyllä aika paljon. Seuraavaksi täytyy kyllä kirjoittaa ihan tavallisista päivistä, tässä on ihan tarpeeksi yleistä sepustusta…

Wieniä kohti matka käy

Hallo und herzlich wilkommen nach Wien! Reissua siis myös reissussa olon aikana! Pitkä teksti (kuten yleensä) ja paljon kuvia!

Viime lauantaiaamuna (20.2.) heräsin yllättäen aiemmin kuin minään muuna aamuna, neljän jälkeen ja hyvin väsyneenä. Kävelimme Veronikan ja Dashan kanssaa rautatieasemalle, missä tapasimme Veronikan ystävän, Alexin, joka toimi pikku retkemme oppaana. 5:19 lähti juna kohti Bratislavaa, pääkaupunkia, jossa vaihdoimme Wieniin vievään junaan. Noin kymmeneltä olimme Wienissä ja suuntasimme kohti prinssi Eugenen talvipalatsia.

Talvipalatsi viereiseltä kukkulalta nähtynä
Talvipalatsi viereiseltä kukkulalta nähtynä
Kukkulalla oleva linnake
Kukkulalla oleva linnake

Ensimmäiseksi pääsin ihastelemaan linnan kaunista pihaa ja lukematonta määrää marmoriveistoksia. Ne olivat kerrassaan upeita ja muistuttivat antiikin ajan taideteoksia. Mainittakoon, että antiikin Kreikka on minusta valtavan kiehtova aihe ja heidän taiteensa on upeaa. Linnan pihalta löysin myös lehden.

Linnakkeen kaiteella lehden kanssa
Linnakkeen kaiteella lehden kanssa
Talvipalatsi lehden näkökulmasta
Talvipalatsi lehden näkökulmasta

Linnan jälkeen suuntasimme shoppailemaan matkamuistoja, tai siis Veronika ja Dasha valitsivat mieleisensä Wien-magneetin jääkaapin oveen. Sieltä suuntasimme Pyhän Tapanin kirkolle. Kirkon liepeillä oli paljon hienoihin vanhahtaviin asuihin pukeutuneita miehiä, jotka yrittivät myydä lippuja ties mihin konsertteihin. Kirkko itsessää oli kaunis, mutta siellä oli niin kauhea väentungos, että kokemus ei ollut erityisen nautinnollinen. Emme viipyneetkään kirkossa kauaa.

Matkamuisto
Matkamuisto
Stephansdom
Stephansdom

Kävelimme jonkun verran ympäriinsä Wienissä ja minä juttelin Alexin kanssa politiikasta ja taloudesta, esimerkiksi hyvinvointivaltion tarjoamista eduista ja valtioiden jatkuvasta velkaantumisesta. Ei nyt ehkä ihan tavallisimpia puheenaiheita, mutta hyvin kiinnostavia meille molemmille kyllä. Välillä meno oli niin hurjaa (lue: tuuli kovasti), että lehdestäni irtosi palanen pois.

Lopulta päädyimme (kuten oli tarkoituskin) erääseen italialaiseen ravintolaan. Ruoka oli ihanaa, joskin kasviksia en ateriastani löytänyt (en kyllä tiedä, ovatko ne tyypillisiä italialaisessa ruokavaliossa). Annokset olivat sopivan kokoisia; kaikki jaksoivat syödä ne, mutta niistä tuli täyteen. Ja ah ihanuutta kun pöydässä on parmesaania, jotta voit laittaa ruokaan makusi mukaan.

Pastaa ja pekonia - olen taivaassa. Annoksen päällä oli vielä pekonia koristeena, mutta en malttanut olla maistamatta.
Pastaa ja pekonia – olen taivaassa. Annoksen päällä oli vielä pekonia koristeena, mutta en malttanut olla maistamatta.

Viimeiseksi menimme vielä taidehistorialliseen museoon. Mainittakoon tässä välissä, että yleensä en välitä taidemuseoista juurikaan ja pyrin välttämään ne. Annoin kuitenkin Alexin valita kohteet, koska hän tunsi Wienin parhaiten. Se ei todellakaan ollut huono valinta, koska museo oli mitä mielenkiintoisin. Kukaan meistä ei osaa tatkalleen sanoa, kauanko siellä olimme, mutta kaksi tuntia ei liene kovinkaan paljon valehdeltu. Oikeastaan meille tuli lopussa kiire ja ehdimme katsoa kunnolla vain ehkä puolet näyttelystä. Harmi sinänsä koska loppupäässä oli kaikkea egyptiläistä, jopa oikea muumio. Ja hieroglyfejä! Oli mahtava nähdä niitä livenä. Museon alkupäässä taas oli sekalaisempaa taidetta ja jopa tiedettä (sekstantti, kompassi, kelloja…) hyvin kaukaisesta historiasta aina 1700-luvulle saakka. Minä ja Veronika ihastuimme pieniin sormuksiin, joissa oli hyvin yksityiskohtaiset valkoiset ’kohokuviot’ ihmisten päistä upotettuna värilliseen pohjaan. Harmi kyllä niitä ei myyty museon kaupassa ”halpoina kopioina”, vaan ainoastaan pari sataa maksavina versioina.

Museon jälkeen kiirehdimme juna-asemalle, josta matka jatkui kotiin. Junassa ollessamme yksi luokkalaisistani kommentoi reissuamme:
”Oon mä juonut viinii Wienissä…”
Johon oli kyllä pakko vastata: ”Monta pitkää kylmää Lyypekissä”, vaikka alkoholiin emmem reissulla koskeneetkaan (ihan hyvä).

Olimme takaisin kotona ehkä yhdeltätoista ja suuntasimme suoraan nukkumaan. Onneksi seuraavana aamuna sai nukkua pitkään.

Kouluelämää

Teitä ehkä kiinnostaa myös, millaisia päiväni yleensä ovat. Koska jokaisesta päivästä ei ole niin paljoa erilaista kerrottavaa, tässä on teille kuvaus tyypillisestä päivästäni.

Koulu alkaa tavallisesti (siis muilla kuin minulla) kahdeksalta tai yhdeksältä, joskin minulla on kahtena päivänä ”nollas” oppitunti, joka alkaa jo seitsemältä, koska valinnaiset=monet kiinnostavimmat aineet löytyvät sieltä (joskin lukujärjestykseni tulee vielä muuttumaan kun kokeilen, mitä haluan opiskella). Herään siis yleensä kuuden ja puoli seitsemän välillä. Jos koulu alkaa jo seitsemältä, en syö aamupalaa koulussa vaan ensimmäisellä välitunnilla.

Lukujärjestykseni. Käsin kirjoitettu, joten en meinaa itsekäään saada selvää ja jaktuvat muutokset ja päällekirjoittamisen eivät auta. Punaisella merkitty englanti, keltaisella ranska.
Lukujärjestykseni. Käsin kirjoitettu, joten en meinaa itsekäään saada selvää ja jaktuvat muutokset ja päällekirjoittamisen eivät auta. Punaisella merkitty englanti, keltaisella ranska.

Tyypillisin aine omassa lukujärjestyksessäni on ranska. Opiskelen sitä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa, joilla on tavoitteena saada opiskelutasoinen kieli kevääseen mennessä. Kun ensimmäisen kerran olin tunneilla, opettajat eivät tienneet, etten puhu ranskaa hirveän hyvin, mutta nyt he eivät enää onneksi laita minua tekemää samoja tehtäviä kuin muut. Lähinnä opiskelen itse eteenpäin tunneilla, mutta ymmärrän koko ajan enemmän ja toivon, että lopussa voin olla täysin mukana opetuksessa.

Ensimmäiset välitunnit olivat hiukan yksinäisiä, mutta nyt ympärillä on tavallisesti lähes kymmenen ihmistä kyselemässä ties mitä ja vain juttelemassa. Täällä oppilaat ovat todella kiinnostuneita minusta 🙂

Iltapäivällä, koulun loputtua kävelen Veronikan kanssa hänen äitinsä työpaikalle syömään. Viikolla he eivät kokkaa itse, vaan tilaavat ruoan jonkun ystävänsä ravintolasta. Alkuun ihmettelin tätä, mutta heillä on jatkuva alennus eikä ruoan hinta täällä kyllä minun päätäni huimaa. Toki tulot ovat täällä paljon pienemmät. Takaisin syömiseen, joka ajoittuu yleensä kahden ja puoli kolmen välillä. Ateriaan kuuluu keitto sekä itse valittu pääruoka, mutta annokset ovat niin suuria, että minulla on kyllä vaikeuksia pelkässä pääruoassakin.

Kun olemme syöneet, lähdemme joko kotiin tai kauppaan. Maanataina minulle hommattiin slovakialainen sim-kortti (ja kiitos puhelimeni dual-sim -ominaisuuden, voin käyttää sitä rinnakkain suomalaisen kanssa!), jotta voin soitella, ja mikä tärkeintä, käyttää nettiä myös wifin ulottumattomissa. Ostimme myös sisäkengät koulua varten ja totesin tuolla reissulla, että minun on vielä kierrettävä nämä kaupat. Kenkiä sai halvimmillaan (mitä huomasin) kuudella eurolla, omani maksoivat reilun kympin.

Kotiin päästyämme illat sisältävät läksyjä (Veronikalle… Olen vähän laiska kun pitäisi päntätä ranskan sanastoa, jonka on itse kääntänyt), juttelua ja milloin mitäkin pientä puuhastelua. Tiistaisin ja torstaisin käymme Veronikan kanssa thaiboxingissa, mutta muuten minulla ei ole viikolla harrastuksia.

Itse käännettyjä ranskan sanoja
Itse käännettyjä ranskan sanoja

Ruokaa emme yleensä syö, ehkä jotain pientä palasta illalla. Tämä onkin minulle pienoinen ongelma, kun ruokailujen välit venähtävät, mutta minulla on toisaalta aina jotain pientä syötävää huoneessani. Hiukan alkuun huvitti, kun kuulin, että joskus ennen koetta Veronika valvoo myöhään, jopa yhteentoista. Toisaalta herätys kuudelta aamulla aika nopeasti selvitti minulle, että nukkumaan olisi hyvä mennä joskus yhdeksältä. Siihen en kyllä taivu mutta yritän nukahtaa joskus kymmenen aikoihin. Dobrú noc!

Koulussa

L’école, c’est très bon! Mitä, kai sitä nyt voi Slovakiassakin ranskaa puhua? Hyvinkin, onhan kouluni Gymnázium bilingválne eli tuttavallisemmin GBZA. Nuo viimeiset kirjaimet tulevat luultavasti kaupungin nimestä (Žilina). Ja jos joku ei sitä hoksannut (itsellä ainakin meni luvattoman kauan), koulun nimi vääntyisi engalnniksi jokseenkin muotoon Gymnasium bilingual, eli koulu on kaksi- (tai oikeastaan kolme-) kielinen. Olin ennen lähtöäni ajatellut, että koulussa opiskellaan kieltä vähän kuin ylimääräisenä kaikille pakollisena aineena, että koululla on kielipainotus ja ehkä osa oppilaista on kaksikielisiä. Mutta ei, olin ihan hiukan väärässä.

Kun tulin koululle, minulla ei ollut vielä lukujärjestystä. Kävimmekin aamulla hostsiskoni kanssa tapaamassa täällä päässä vaihdosta vastaavaa opettajaa ja sain maanatain lukujärjestyksen. Neljä tuntia ranskaa, s’il vous plaît. Sitten sain tietää, että koulu on nelivuotisen sijaan viisivuotinen (yleensä Slovakiassa nämä lukion vastineet kestävät neljä vuotta), koska ensimmäisenä vuonna opiskellaan joko ranska tai espanja opiskelutasoiseksi.  Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla on parikymmentä tuntia kieltä viikossa ja sen lisäksi he opiskelevat hiukan luonnontieteitä slovakiksi. Seuraavana vuonna lähes kaikki opetetaan vieraalla kielellä.

Itse olen opiskellut ranskaa Suomessa kaksi kurssia eli noin 60 tuntia. Onneksi Suomessa tahti on paljon kovempi, joten olin opiskellut ennen tänne tuloani karkeasti ottaen 40% siitä mitä ykkösvuotiset (verraten siihen, mitä ymmärrän heidän oppikirjastaan). He ovat tähän mennessä opiskelleet käsittääkseni hiukan vajaat 500 tuntia. Toisaalta, he ovat käyneet läpi valtavat määrät sanastoa kirjan ulkopuolelta.

Koulusta saatua tavaraa. Kansio, vihko, kyniä, ranskan kirjat ja slovakin tehtäväkirja. Englannin kirjoja vielä odottelen.
Koulusta saatua tavaraa. Kansio, vihko, kyniä, ranskan kirjat ja slovakin tehtäväkirja. Englannin kirjoja vielä odottelen.

On siis sanomattakin selvää, että minulla on hiukan vaikeuksia ymmärtää, mitä tunneilla tehdään. Alkuun käytiin läpi aihealuetta ville et campange (kaupunki ja maaseutu), josta ymmärsin vielä jonkun verran, mutta hetken kuluttua olin ihan pihalla. Yksi suurimmista syistä on luultavasti se, että edellisen kerran käytin ranskaa noin kaksi kuukautta sitten, koska viime jaksossa meillä ei ollut ranskaa. Kun kävin tapaamassa rehtoria, joka ei puhu englantia, mutta ranskaa kylläkin, jouduin pinnistelemään aika kovasti, jotta muistasin, mitä kiitos on ranskaksi. Apua, merci tietenkin, miten tuollaisen voi unohtaa?

Ranskani kuitenkin paranee koko ajan ja erityisesti kuullunymmärtäminen, koska käytännössä kaikki tunnit pidetään ranskaksi. Myös kielioppi selitetään ranskaksi, koska tavoitteena on, että viiden vuoden jälkeen oppilaat puhuisivat kieltä yhtä sujuvasti kuin natiivit.

Yksi ranskan opettajista halusi jutella kanssani torstaina ja keskustelimme siitä, miten saisin eniten irti ranskasta täällä. Hän myös päätyi opettamaan minulle passé composén ja koska hän ei puhu kovin hyvää englantia, hän kysyi, voisiko selittää ranskaksi. Miksipä ei, ja olin kyllä niin tyytyväinen, kun ymmärsin! En tietenkään tiennyt kaikkia sanoja, mutta koska olin jo tottunut siihen enkä takertunut niihin vaan keskityin koko ajan hänen puheeseensa, sain kiinni pääkohdista.

Ranskan lisäksi olen tällä viikolla opiskellut matikkaa ja englantia. Matikassa minut laitettiin jollekin vitosvuoden opiskelijoiden kertaus- ja soveltamiskurssille, jolta en kyllä ymmärtänyt yhtään mitään. Aionkin vaihtaa sen ja loman jälkeen opiskelen analyyttista geometriaa, koska teen pitkän matikan neloskurssin kokeen kun tulen Suomeen. Jee. Englannin kanssa minulla taas ei ole mitää ongelmaa, itse asiassa kaikki ovat kehuneet sitä ja sanoneet, että puhun brittiaksentilla. Tiedä häntä, mutta olen kyllä huomannut, että puhun parempaa englantia kuin monet täällä. Mutta heillä on ihana aksentti! Jos otetaan vaikkapa lause ”I’m writing”, minä sanoisin sen aika lailla [aim wraitiŋ], kun taas he sanovat [aim wraitink].

Ohhoh, jopas innostuin kirjouttamaan. Pitää varmaan tehdä toinen postaus, jossa kerron enemmän siitä, mitä olen itse kokenut koulussa. Ahoj!

Taitoluistelua ja puolukkavettä

Dobré ráno! On muuten ihan vähän väsynyt olo näin vähän viiden jäljestä. Herätys oli ehkä tunti sitten, koskä käymme tänään Wienissä. Istun nyt (paikallaan olevassa) junassa. Jaa lähtihän se liikkeelle. Päiväni ovat aika täynnä, joten en ole hirveästi ehtinyt kirjoittelemaan, mutta yritän nyt aamulla ehtiä kirjoittamaan tästä viikosta. Tässä kutenkin viime viikon viimeisestä päivästä:

Sunnuntaina (14.2.) nukuin aamulla hyvin pitkään. Muut olivat nousseet ehkä seitsemältä, kun itse heräilin vasta yhdetoista maissa. Muut tarkoittaa tässä tapauksessa hostäitiäni ja -siskoani, koska asunto on aika pieni ja isä teki tilaa muuttamalla vanhempiensa luokse(!) näiksi kahdeksi kuukaudeksi. Tytär siis nukkuu vanhempiensa makuuhuoneessa ja minä hänen huoneessaan.

Kun olin syönyt aamupalan, lähdimme kauppaan. Olin katsonut, että ilmasto on Slovakiassa aika lailla samanlainen kuin Suomessa, joten oli pieni shokki, kun heti ensimmäisenä päivänä lämmintä on varjossa sellaiset kymmenen astetta ja auringossa aika paljon enemmän. Olin ottanut mukaan aika paljon lämpimiä vaatteita, mutta ne pääsevät kyllä paluukennolle Suomeen kun perheeni tulee käymään hiihtolomalla.

Sään lisäksi myös vanhat, joskin kauniit, rakennukset ja kaupan lähellä olevat roskat poikkesivat paljon siitä, mihin olen Suomessa tottunut. Kauppa itsessään oli kuitenkin kuin mikä tahansa kauppa modernissa eurooppalaisessa kaupungissa, jos nyt niin voi sanoa.

Minun täytyi ostaa sampoota ja saippuaa, koska olin jättänyt ne painon takia Suomeen. Pääsin myös valitsemaan itselleni juotavaa ja leipiä. Ostimme leivät aikalailla paistopisteen kaltaisesta paikasta. Pihtejä ei täällä ole näkynyt, vaan ihmiset käyttävät kertakäyttöhanskoja. Myöskin vesivalikoima tuntui aika laajalta, sitä kun löytyi kuplallisena ja kuplattomana sekä eri mauissa puolukasta voikukkaan. Tuon puolukan kanssa oli hiukan ongelmia, kun valitessa halusi tietenkin tietää, miltä eri vedet maistuvat. Monista pystyi päättelemään kuvasta, mutta kun tässä oli vain isoja punaisia marjoja, en osannut yhtään sanoa, mitä makua se vesi olisi. Olisin itse veikannut jotain karpaloa. Sanakirjan avulla saimme sitten hostsiskoni kanssa selville, että kyseessä oli puolukka. Ikinä en ole Suomessa nähnyt puolukkavettä, joten päätin nyt maistaa sitä. En tosin vielä vielä viikon päästäkään ole avannut sirä, mutta ehakä huomenna

Illalla oli jo ensimmäisen harrastuksen aika. Lähdimme nimittäin taitoluistelemaan. Itse en ole luistellut sitten vuosi sitten olleiden koulun lustelujen, joten alkuun hiukan epäilytti, mutta oikeastaan minulla sujui tosi hyvin. Olen aina halunnut kokeilla taitoluistelua ja kyllä se oli kivaa.

Naiset jäällä. Itse olen tuossa keskellä.
Naiset jäällä. Itse olen tuossa keskellä.

Havaintojeni mukaan jäällä oli yhtä aikaa kolme ryhmää: luistelemaan opettelevat lapset, luistelemisen hallitsevat lapset ja eritasoiset nuoret sekä aikuiset. Alkuun pysyin ihan hyvin oman ryhmäni (jälkimmäisen) mukana, mutta kun tuli kaikenlaisten ympärikääntymisten vuoro, en enää meinannut pysyä pystyssä lainakaan. Minut ohjeistettiinkin tekemään ”sitruunoita” (taidetaan kutsua Suomessa makkaroiksi tai piparkakuiksi). En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten niissä saa vauhdin pysymään, mutta nyt tajusin, että jaloilla pitää ”työntää”.

Pääsin myös kokeilemaan jonkunlaisia kääntymisiä. Tuntui hiukan nololta, kun ehkä kolmevuotias lapsi teki siinä vieressä ilman mitään ongelmaa ihan samat jutut joiden kanssa minä tappelin ja horjuin. Tosin hän oli jonkun ohjaajan tyttö, se selittää aika paljon. Yksi ohjaajista on entinen maailmanmestari, mutta hän ei puhunut englantia, joten minulle jäi vaihtoehdoksi vain matkia häntä. Jossain vaiheessa kuitenkin yksi englantia puhuva nainen alkoi ohjeistaa minua.

Harjoitukset kuitenkin kestivät vain tunnin ja ne olivat nopeasti ohi. Menimme kotiin valmistautumaan seuraavaan päivää ja minä myös ensimmäiseen koulupäivääni.

 

Ensikosketus Slovakiaan

Čau! Olen nyt onnellisesti Slovakiassa ja koitan löytää aikaa kirjoitella tänne kuulumisiani. Tässä teille pieni katsaus tulopäivääni.

Tikkakosken kentällä odottelemassa lähtöä
Tikkakosken kentällä odottelemassa lähtöä

Lähdin matkaan Tikkakosken lentoasemalta kahden jälkeen, lauantaina. Aamu oli kulunut pakatessa ja epätoivoisesti kiloja karsiessa matkalaukusta (jep, vähän viimetingassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan), joten olin tyytyväinen, kun koneeseen nousu sujui ongelmitta. Lensin Helsinki-Vantaalle ja sieltä Wieniin Itävältaan, koska Slovakiaan ei mene suoria lentoja. Luulin lentäväni kaikki välit Finnairilla (jokaisessa lipussakin luki Finnair ja minulle oli sanottu että lennän sillä), mutta Wieniin menevä lento olikin joku NIKIn operoima airberlinin lento. Lähtöporttikin vaihtui, sopivasti juuri kun olin kävellyt koko kentän läpi alkuperäiselle kentälle. Olin ajatellut syödä koneessa, mutta heillä ei ollut mitään syötävää myynnissä, joten olin hyvin nälkäinen saapuessani perille.

Heti kun sain laukkuni ja pääsin ulos terminaalista, näin kolme ihmisen, toisin sanoen hostperheeni, huitovan hurjasti ja kaksi heistä, äiti ja tytär, tulivat kiireesti minua vastaan.  He halusivat saman tien ottaa laukkuni vedettäväkseen ja lähdimme kohti heidän autoaan. Heti autolla sain kassillisen ruokaa, lähinnä leipiä, ja söinkin jonkun verran. Olin kyllä hiukan hämmentynyt siitä innosta, jolla he ottivat minut vastaan ja huolehtivat, että kaikki sujuu.

Ajoimme Slovakiaan ja matkalla Žilinaan menimme ravintolaan syömään. Pääsin heti kiinni Slovakialaiseen ruokakulttuuriin, joka on, sanoisinko, hyvin raskas. Söin guľášia ja knedľaa eli jonkinlaista lihaa kastikkeessa sekä hiukan leipäviipaleen tapaisia, pehmeitä ja kosteita, no, leipäviipaleita. Pyysin knedľoja kaksi kappaletta, mutta hostvanhempani totesivat että kolme on parempi. Tässä vaiheessa aloin jo aavistaa, perheeni haluaa oikeasti tehdä ihan kaikkensa minun eteeni ja tarjota minulle parhaan mahdollisen kokemuksen, jotenkin tilanteesta vain tiesi sen.

Gulášia ja knedľaa, kuva: Dezidor, Creative Commons -lisenssi
Gulášia ja knedľaa, kuva: Dezidor, Creative Commons -lisenssi

Slovakiassa moni aikuinen ei puhu englantia, mikä yllätti minut. Ruoan tilaamisen kanssa olikin hiukan ongelmia, kun myyjä ei puhunut englantia ja hostperheeni yritti yhdessä selittää, mitä mikäkin ruoka on. Perheen äidin englanti on kohtalaista, mutta isä taitaa siitä vain aivan alkeet. Nuoret sen sijaan oppivat koulussa nykyään hyvin englantia.

Automatkalla Žilinaan juttelin hostsisareni kanssa koulusta, linnoista ja oikeastaan vähän kaikesta. Kun saavuimme kotiin, oli jo yö ja menin oikeastaan saman tien nukkumaan. Ensimmäinen päiväni oli hiukan hämmentävä, mutta hostperheeni on aivan ihana.