Kummallinen kouluviikko

Voisi sitä kai tännekin avautua joskus… Vähän on tämä unohtunut kun kaikkea muuta on ollut niin paljon eli tässä on nyt toosi vanhaa juttua, 14.-18. päivä ovat päivämäärät. Oli kyllä kummallinen viikko se.

Maanantaina oli hurjan lämmintä, mittari näytti auringossa melkein kahtakymmentä astetta. No siinä sitten aamulla etsin kiireessä jotain muuta puettavaa kuin neulepaitani (koulu on muutenkin tosihyvin lämmitetty), mutta olin mennyt antamaan vanhempieni mukaan sen enempää ajattelematta tavalliset paidat. Niinpä sitten varustukseni olikin t-paita ja hame.

Tässä hieno kuva kaapin reunasta. Taustalla näkyy peilissä maanantain varustus.
Tässä hieno kuva kaapin reunasta. Taustalla näkyy peilissä maanantain varustus.

Tiistaiaamu taas valkeni kylmänä ja pukeuduin ekstralämpimästi, koska maturitojen eli paikallisten loppukokeiden takia koulupäivämme oli kävelylenkki. Tulimme koululle aika aikaisin, puoli kahdeksalta. Minulle oli kerrottu, että lähdemme koululta vartin yli kahdeksan, joten jäin odottelemaan rauhassa. Muita luokkalaisiani alkoi hiljalleen kerääntyä koululle ja lopulta siirryimme aurinkoon odottelemaan. Kello kävi ja aloin jo ihmetellä, mitä odotamme. Tunnelma oli hyvin outo, koska käytävillä kuljeskeli harvakseltaan poikia puvut päällä ja tyttöjä korkokengissä ja juhlavaatteissa (minulle selvisi, että maturitoja varten pukeudutaan, jos ei nyt parhaimpiinsa niin hienoihin vaatteisiin ainakin). Lisäksi ehkä puolella luokkalaisistani oli nenäliinat, ja he pyyhkivät silmiään ja halailivat toisiaan. Kysyin yhdeltä pojalta, mitä on tapahtunut, mutta hän ei tiennyt.

Lopulta opettajat tulivat. Toinen heistä näytti itkeneen ja muutenkin pysyti aistimaan, että jotain oli vialla. Sitten sainkin kuulla, että viikonloppuna yksi koulun oppilaista oli joutunut auto-onnettomuuteen ja hän oli nyt kuollut sairaalassa. Lähdimme kävelylenkille hyvin hiljaisissa tunnelmissa. Kävelimme noin kaksi ja puoli tuntia ja koulupäivämme päättyi jo ennen yhtätoista.

Käveltiin jotain ihanan kuraista polkua pitkin...
Käveltiin jotain ihanan kuraista polkua pitkin…
Jossain Žilinan laitamilla
Jossain Žilinan laitamilla

Keskiviikkona koulun oven viereen oli ilmestynyt pöytä, jossa oli tuikkuja lyhtyjä, maljakko täynnä valkoisia kukkia. Pöydän takana oli sermi, johon oli kiinnitetty kuolleen pojan nimi, syntymä- ja kuolinaika sekä hänen kuvansa. Lisäksi oli yksi paperi, joka oli ilmaisesti hautajaiskutsu, mutta en halunnut selvittää asiaa sen tarkemmin. Suurin osa oppilaista oli pukeutunut mustaan, erityisesti pojan luokkalaiset. Yhdellä välitunnilla joukko tyttöjä seisoi puolikaaressa muistopöydän edessä. Koko koulun ilmapiiri muuttui hetkessä.

Torstaina pyötään oli ilmestynyt yhä enemmän lyhtyjä ja tuikkuja. Koulupäivä kului rauhallisesti, mitä nyt lähdin liikkatunnille tunnin liian aikaisin ja söhelsin sitten hetken ihan kunnolla. Illalla taas hikoilin ihan kunnolla thai boxingissa.

Perjantaina koulu kerrassaan täyttyi mustaan pukeutuneista oppilaista ja opettajista. Myös koulun ulkopuolelle ilmaantui kynttilöitä ja monilla oli selvästi vaikeaa olla itkemättä tunneilla. Yhdenkin aiemmin villin luokan englannin tunti oli varmaan yksi hiljaisimmista tunneista jolla olen ollut. Koulu loppui tuntia tavallista aiemmin, jotta halukkaat ehtivät hautajaisiin. Koulu oli jopa hommannut bussin tätä varten. Yksi opettaja arveli, että ehkä 80 koulun 450 oppilaasta olisi menossa hautajaisiin. En toki ole ikinä ollu hautajaisissa Suomessa, mutta minusta tuo kuulostaa aika isolta määrältä. Täällä on toki luultavasti hieman erilainen kulttuuri, niinkuin näkyy jo siitä, hautajaiset pidetään muutaman päivän sisällä kuolemasta.

Kokonaisuudessaan, tämä vaikutti kouluun valtavasti. Aika on nyt todella kiireistä kun on maturitoja, pitää valita ensi vuoden ”seminaarit” eli valinnaisaineet, kohta on pääsiäinen ja ollaan vielä järjestämässä Zamun-konferenssia. Tämän kaiken keskellä on varmaan muutenkin vaikeaa revetä kaikkialle, mutta sitten tulee vielä yhdet hautajaiset ja suru siihen mukaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaikka tuo muistopöytä olikin hyvin kaunis ja todella ihana ajatus, ei sen tarvitsisi olla ainakaan noin keskeisellä paikalla. Nyt tuon pojan kuolemaan ei päässyt mitenkään pakoon ja silti olisi pitänyt keskittyä koulutöihin. Tämä vaikutti hurjasti myös moniin niistä, jotka eivät poikaa tunteneet. Itse ainakin koin hiukan häiritsevänä, että tieto tuosta kuolemasta työntyi koko ajan tietoisuuteen. Vaikea asia kyllä, koska toisaalta tuo pöytä varmasti helpotti monia, kun oli paikka, jossa erityisesti sai muistella ystäväänsä ja jättää kynttilän. Mutta siihen myös keskittyivät kaikkki ne surun ja ikävän tunteet, mitkä eivät tavallisesti kosketa niitä, joilla ei ole mitään yhteyksiä kuolleeseen.

Nähtäväksi jää, omko pöytä paikallaan vielä maanantaina. Itse en vain haluaisi sitä ahdistusta, minkä se aiheuttaa lähes kaikille.

Tekijä: Terhi Nurminen

Olen lukion ykkösellä Schildtin lukion Viitaniemen toimipisteessä. Nyt olen kaksi kuukautta vaihdossa Slovakiassa, Žilinassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *